Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Subscribe RSS

 Tehokas elämä - medikalisaatiota uupumukseen
22.05.2008 19:18 | raimo tuomainen

Tehokas elämä – medikalisaatiota uupumukseen
Kirjoittanut Raimo Tuomainen   

(Artikkelin julkaisutiedot: Suomen Lääkärilehti 2002;57(1):83-87)

Länsimaiset yhteiskunnat ovat valikoivia ja syrjäyttäviä. Työmarkkinat arvostavat tehokkuutta ja nuorekkuutta: työn rytmi ja teho ovat moninkertaistuneet. Suorittamisesta on tullut narsistinen avainsana paitsi työelämässä myös vapaa-ajan harrasteissa, kiireen epidemia on levinnyt. Ihminen on medikalisoituneessa kulttuurissamme oppinut lääkitsemään oireitaan, myös modernin ihmisen perusoireistoa: uupumusta. Lääketiede ei ole terveellinen perusta, johon modernin elämän väsyttämän tulisi nojata. Ihmisille olisi hyväksi nähdä itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta ja uskoa johonkin positiiviseen, vaikka harmittomiin uskomuksiin, joista kumpuaa voimaa ja uskallusta.

Seuraavassa on ote Artisti-lehden lääkäripalstalta: Vaikka olen nuori, olen esiintynyt monenlaisessa tilaisuudessa ja levyttänyt menestyksellisesti. Olen huolissani siitä, että esiintyminen suurissa laulukilpailuissa, kuten Eurovision laulukilpailuissa, aiheuttaa runsasta sydämen tykytystä, mikrofonikäden kiusallista tärinää ja hikoamista, kireyttä äänihuulissa, oudon tunteen vatsassa sekä ikään kuin pyörryttämistä. Mikä minua vaivaa? Tällaista ei ole normaalioloissa ilmennyt, esimerkiksi koulun laulu-kilpailuissa kaikki on mennyt hyvin. Nimim. Urako katkolla?

Kyseessä on varsin yleinen Savolaisen syndrooma, jossa tyypillisiä ovat juuri kuvaamasi oireet esiintyvän taiteilijan urakehityksen kannalta merkittävissä kilpailutilanteissa, samaa syndroomaa esiintyy muun muassa tieteentekijöillä väitöstilaisuuksien yhteydessä. Savolaisen syndroomaa on hoidettu menestyksellisesti beetasalpaajilla. Kehotan nimimerkkiä hakeutumaan lääkärin vastaanotolle. Gösta Savolainen, LT.

Tässä fiktiivisessä esimerkissä kiteytyy nykyajan kansalaisen ja lääkärin perusongelmisto. Kunnianhimo ja ulkoiset paineet johtavat ihmisen ylittämään itsensä, tästä johtuva oireilu ja epävarmuus pitäisi saada lääketieteen hallintaan. Lääkärit ovat palvelualttiita, ja kaikkein mieluisinta on saada nimetä ikioma terveysongelma. Eiköhän lääkekin löydy.

Kilpaileva tehoyhteiskunta

Kun teknologian huikean kehittymisen piti vapauttaa ihminen kiireestä, todellisuudessa se on merkinnyt yhä tiukempaa kamppailua ajan riittämättömyyttä vastaan. Sitä mukaa kuin esimerkiksi toimistotyö on näennäisesti helpottunut uusien atk-sovellusten, ohjelmien ja laitteiden avulla, tehokkuusodotukset ovat kasvaneet vähintäänkin yhtä matkaa.

Työelämässä ja myös vapaa-ajalla on vallalla perusmalttamattomuus: kaiken toivotaan olevan valmista oitis, vähäinenkin odottelu vaikkapa mikron äärellä tuntuu ajan hukkaamiselta ja kuluttavalta. Laitemarkkinoijat ovat trendistä mielissään, onhan tarve hankkia tuliteriä laitteita, joiden toimintaa ei tarvitse odottaa onnettoman pitkää aikaa. Ja kymmenen vuotta sitten tuosta pitkästä ajastakaan tuskin osasi haaveilla.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat nykyisellään voimakkaasti valikoivia ja syrjäyttäviä. Hyvin keskeinen syrjäytymisen muoto on työmarkkinoilta syrjäytyminen. Muita tärkeitä syrjäytymisen alueita ovat koulutus-, kulutus- ja asuntomarkkinoilta syrjäytyminen sekä syrjäytyminen sosiaalisista verkostoista ja osallistumisesta.

Yhteisötasolla länsimaissa orientoidutaan voimakkaasti taloudellisesti mitattavan hyvinvoinnin maksimointiin. Kansantaloudellista näkökulmaa valtakunnan tason päätöksissä ei voi sivuuttaa. Käytännössä se merkitsee bruttokansantuotteen, tuotantovolyymin, kulutuksen ja kilpailukyvyn korostumista poliittisessa tavoitteenasettelussa (1).

Tavaramarkkinat perustuvat kilpailun ideaaliin. Kuluttajille on tarjolla laadultaan ja hinnaltaan kilpailevia vaihtoehtoja, joista parhaat ajan myötä menestyvät, heikoimmat taas syrjäytyvät markkinoilta. Myös ihmisten välisissä suhteissa ja järjestymisessä on huomattavan paljon kilpailua. Koululaitos perustuu yleisesti sivistävän tehtävänsä ohella ajatukseen kyvykkäimpien yksilöiden valikoitumisesta hierarkkisesti korkeimman opetuksen piiriin. Myös työmarkkinat kilpailuttavat osallistujiaan; ideaalien mukaan menestyksekäs työ edesauttaa korkean statuksen saavuttamista ja arvotetaan riittävällä rahalla (1).

Kilpailun tuloksellisuus on nähtävissä äärimmillään erityisissä kilpailuharrasteissa, kuten urheilussa. Erilaiset kilpailutilanteet johtavat aivan ilmeiseen suoritustason kasvuun, kyvykkäät yksilöt ylittävät itsensä. Valitettavasti kiivaalla kilpailulla on myös vakava puolensa: kilpailussa on aina suuri häviäjien, turhautuneiden ja syrjäytyneiden joukko.

Työtulos tekijästä irti

Työelämässä on käynnissä huomattava rakenteellinen muutos. Teknisen kehityksen myötä vähäistä koulutusta ja ammattitaitoa vaativia aloja on hävinnyt ja sijaan on tullut ammatteja, joissa vaaditaan modernien työtapojen hallintaa. Keskeinen sosiaaliseen toimintaan osallistuminen, työnteko, on tullut yhä vaativammaksi.

Työmarkkinat arvostavat tehokkuutta, yhä enemmän luovuutta ja nuorekkuutta. Nyt aiempi työkokemus voi yhtä äkkiä muuttua arvottomaksi; nuoruus ja uusiutumiskyky ovat arvossa (2). Tämä heijastuu myös ihmisten käyttäytymisessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tätä nuoruuden ihannointia on hyödynnetty kaupallisesti, tuotteita tarjotaan estämään iän mukana tulevaa elimistön rappeutumista (3). Taistelussa vanhenemista vastaan kuntoliikunta on mainio väline (2). Yhdysvalloissa tieteilijät ja yleisö näyttävät kiihottuvan juuri vanhenemista jarruttavista innovaatioista. 90-luvulla kohua ja valtaisia odotuksia on herättänyt muun muassa melatoniini: sen on uskottu hidastavan vanhenemista ratkaisevasti (4).

Työn rytmi ja teho ovat moninkertaistuneet. Heikkilä (5) on kärjistänyt, että ennen työ oli ihmistä varten, nyt ihminen työtä varten: työnarkomaniasta on tullut edellytys varmuudelle työpaikasta.

Hyvin koulutetunkaan työhön pääsy ei ole itsestäänselvyys. Työn saaminen ja työssä pysyminen edellyttävät omistautumista ja sitoutumista: tulosta. Ihminen, joka ei ole menettänyt toivoaan täysipainoisesta osallistumisesta tuotantoelämään, voi rakentaa identiteettiään paljolti työuransa ja kasvattajana olemisensa varaan. Vaikka hän näin on suhteessa työ- ja perheyhteisöönsä, niiden osa, hän individualistisuutta korostavassa kilpailuyhteiskunnassa on sitä nimenomaan yksilönä. Hänen asemansa on alati kyseenalaistettavissa, koska tuotanto- ja perherakenteet ovat käymistilassa. Hänellä on aina kilpailijoita (1).

Moderni työelämä edellyttää alituista suoriutumisvalmiutta ja energisyyttä, kykyä pinnistää–näitä avuja liikunta jalostaa. Liikuntaa harrastamatonta työntekijääkin voivat määrätietoiset firmat pitää riskisijoituksena. Kuka voi uskoa firman edun ihmiselle, joka ei huoli edes omasta terveydestään (2)?

Työpäivästä selvitäkseen monet lääkitsevät itseään kahvilla, usein kohtuuttomilla kuppimäärillä. Kofeiini ja muut kahvin sisältämät piristeet antavat kummasti tehoa päivään ja mahdollistavat ahkeroinnin yli ihmisen luonnollisten voimavarojen. Onneksi Suomessa on vielä lähinnä poikkeuksellista amerikkalainen jupin noidankehä: piristäviä päivään, rauhoittavia yötä vasten. Siihen suuntaan ollaan valitettavasti matkalla, ellei elämän tehostamisen suuntaa määrätietoisesti taiteta.


Kun aika ei riitä mihinkään

Suorittamisesta ja suoriutumisesta on tullut narsistisia avainsanoja paitsi työelämässä myös vapaa-ajan harrasteissa. Ei riitä, että ihminen suoriutuu opinnoista menestyksellisesti ja saa hyvän työpaikan, jossa ura ehkä etenee nousujohteisesti. Vapaa-aikaa sävyttää kunnianhimoinen lahjakkuuksien osoittamisen vietti, tekeminen ja meneminen ovat peitonneet olemisen ja levon.

Suorittamisen vimmalla on hintansa. Siitä kärsii ensinnäkin perhepiiri. Valitettavan moni lapsi on vailla kasvua vahvistavaa vuorovaikutusta, kun vanhempi on vain teoriassa vanhempi. Toinen latistava esimerkki on perheen yhteinen harrastus, jossa vanhemmat lietsovat lapsen kunnianhimoa ja suoriutumisen tarvetta, niin sanotusti tukevat ja rohkaisevat.

Kiireessä moni rakentava vuorovaikutus jää kokematta. Pysähtymisen ja pelkän olemisen puute ehkäisee myös ihmisen omaa henkistä kasvua. Kun ei ole aikaa olla kasvotuksin itsensä kanssa, jää paitsi monta kyseenalaistusta, luovaa ideaa ja itsetiedostusta. Liika suoriutuminen voi olla henkistä riutumista.

Mallikelpoisen kansalaisen osaksi on tulossa tehokas puurtaminen työnantajan asettamien tavoitteiden eteen, perus- ja täydennyskoulutuksista suoriutuminen sekä ansioituminen harrasteissa: jaksaminen. Tuleeko sitten uupuneiden ja syrjäytyneiden tehtäväksi hullujen loistoideoiden oivaltaminen, systeemin kyseenalaistaminen ja eettisesti oikeampien ratkaisujen haku? Entä kuka antaa rakkauden puolisoille ja kasvaville?

Liikkuvan rahamäärän ja toiminnallisuuden kasvu on ilmeistä yhteiskunnassamme. Jos rakkauden ja välittämisen määrä olisi mitattavissa, kehitys tässä suhteessa voisi osoittaa hälyttäviä lukemia.

Tehokkaasti elävä ihminen joutuu tukahduttamaan itsestään paljon ihmiselle luontaisesti kuuluvia ominaisuuksia: joutilaisuuden ja läheisyyden tarpeitaan. Tämä ei voi olla heijastumatta yleiseen hyvinvointiin, vaan kaivertaa huomaamatta ihmisen sisintä. Siinä on kovettumisen uhka. Usein ihminen myös ylittää omat voimavaransa, mikä ajoittaisena ilmiönä on rajat rikkovaa ja vahvistavaa, mutta kroonisena syöksee vääjäämättä uupumukseen.


Turha uni

Aktiivisuutta palvovalle ajattelullemme on tunnusomaista väheksyvä suhtautuminen uneen: se nähdään ajan haaskaukseksi ja sen pituutta halutaan lyhentää. Halutaan elämää, josta jälkeen jää muistoja ja saavutuksia.

Yhtenä tehoyhteiskunnan pahoinvointia masinoivana tekijänä on kollektiivinen univelka. Univajeisen suoriutumisyhteiskunnan pelastuksena tarvitaan medikalisaatiota. Esimerkiksi Suomen työvoimasta vähintään tunnin jatkuvassa univelassa elää yli puolet (6). Kun vireystila kärsii ja ihmisen pitäisi etenkin tietointensiivisessä työssä hallita ajatuksensa mestarillisesti, seurauksena on uupumus, joka edellyttää pään säätöä. Sen sijaan, että ihmiset suostuisivat nauttimaan reilusta yöunesta ja kritisoisivat työnantajien kiristyviä tehokkuusvaatimuksia, säätelevät he vireyttään ja tunnetilojaan kemiallisesti.

Huolestuttavaa on se, että medikalisaatiossa keskeisin ammattikunta, lääkärit, on erityisen sopeutunut univelkaiseen työskentelyyn. Moni lääkäri on korostanut, että kun kyse on hengestä ja terveydestä, unisinkin terästyy. Mutta tiedostaako tokkurainen aina, milloin kyse on hengestä tai on riski pysyvästä terveyden menettämisestä? Terveydenhuollossa syntyy jatkuvasti hoitovirheitä, joiden yhteiskunnallinen lasku on huomattava, eikä univelkaisuus ainakaan helpota tilannetta.

Monen kohtalona ja velvollisuutena on uhrata luonnollinen vuorokausirytmi, yhteiskunnan toiminnasta ei kerta kaikkiaan tulisi mitään ilman moista uhrihenkeä. Mutta etenkin nuorekkaaseen urbaanikulttuuriin kuuluu myös sisukas juhlistaminen, erityisesti niinä tunteina, jolloin elimistössä kuuluisi olla paljon melatoniinia ja keho olisi valmis voimavarojen uusintamiseen. Huippu-urheilijoille sentään on tullut selväksi levon ehdottomuus, mutta itseään virittelevät kansalaiset vanhentavat kroonisella unen puutteella itsensä ennenaikaisesti, vaikka useimmiten ihannoivat pysyvää nuorekkuutta.

 

Medikalisaatioon nojaava ihminen

Medikalisaatio on yksi länsimaisen kulttuurin megatrendi. Yksilötasolla medikalisaatio merkitsee yhä useampien elämän ominaisuuksien ja poikkeavuuksien selittämistä lääketieteellisesti terveys-sairausakselilla. Rajankäynti lääketieteellisen ongelman ja normaaliin vaihteluun kuuluvan ilmiön välillä on käynyt hiuksenhienoksi, ettei sitä käytännössä enää kyetä hahmottamaankaan. Niinpä sellaisia normaaleina pidettyjä ilmiöitä, kuten vanhenemista, ujoutta tahi väsymystä, on alettu silmäillä lääketieteellisesti ja pitää ongelmina, joihin tarjotaan hoitoa.

Ihminen on medikalisoituneessa kulttuurissamme oppinut lääkitsemään oireitaan. Uupumus on modernin suoriutuvan ihmisen perusoireistoja. Siitä on tehty tautitila, vaikka useimmiten tautisia eivät suinkaan ole ihmisen psyyke ja keho, kun ne kapinoivat kohtaloaan vastaan. Sairas on tilanne, jossa ihminen joutuu olemaan. Etenkin, jos ihmisellä ei ole edes ajoittain vapauttavia kokemuksia itsensä toteuttamisesta ja kuulumisesta ihmissuhdeverkostoon, jonka osana saa olla heikkonakin, pahoinvointi on tervettä: elämän on muututtava.

Sairauden rajan vetämisen sopimuksenvaraisuus korostuu mielenterveysongelmien yhteydessä. Sopimuksenvaraisuus jättää aina tilaa tarkoituksenmukaisuudelle. Paitsi kontrollin tarpeet myös taloudelliset syyt voivat vaikuttaa rajanvetoon. 1990-luvun alussa työuupumus nähtiin osin psykiatripiireissäkin pääosin muuksi kuin lääketieteelliseksi ongelmaksi. Vuosikymmenen kuluessa ongelma on kuitenkin saanut vahvan lääketieteellisen leiman. Työuupumuksen esillenosto ja medikalisaatio on sopinut hyvin yhteen ay-liikkeen edunajopolitiikkaan. 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla joissakin OAJ:n tilaisuuksissa valiteltiin ammattijärjestölehden hehkutusta työuupumuksella: valitettiin, että ammattijärjestö luo kuvaa, ettei opettaja ole oikea opettaja, ellei hän koe työuupumusta. Medikalisaatiolle oli ilmeinen tilaus (7).

Medikalisaatio on sopiva kilpailuyhteiskunnan tuki, koska sen voi liittää elämänkaaren mittaiseen tulosajatteluun. Individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa yksilön tehtäväksi ei niinkään koidu maksimoida hyvää oloaan vaan tulostaan elämän kilpa-areenoilla. Hyvä terveys kasvattaa todennäköisyyttä pärjätä. Kuitenkin kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa terveyden vaje ja jäänti syystä tai toisesta kamppailun ulkopuolelle voi aiheuttaa lamauttavan tilan, joka näkyy kyvyttömyytenä löytää sosiaalista roolia ja elämän tarkoitusta. Se voi laukaista pahimmillaan itsemurhan.

Crawfordin (8) mukaan merkittäväksi vaikuttajaksi suhtautumisessa terveyteen on tullut terveysaate (healthism), joka tarjoaa illuusion, että yksilöt voivat kontrolloida omaa terveyttään ja että oman terveyden edistäminen tyydyttää mitä moninaisimpia ihmisen tarpeita. Projisoimalla kaiken yksilötason ratkaisuihin terveysaate käytännössä toimii dominoivan ideologian edesauttajana, koska se depolitisoi, tyrehdyttää yhteisötasoisen kritiikin. Näin on, vaikka terveysaate useinkin liittyy holistiseen katsomuskantaan, jossa yksilöä halutaan tarkastella osana suurempaa kokonaisuutta.

Terveysaate voi nostattaa syyllisyyttä, mutta toisaalta lääketiede on saanut perinnöksi uskonnon keskeisen tehtävän syyllisyyden poistajana ja armon tuojana. Hyvien tohtoreiden vapauttava sanoma on, ettemme lopultakaan ole itse vastuussa virheistämme ja heikkouksistamme. Olipa kyseessä juopottelu, syöpöttely tai vaikkapa holtiton seksi, aina ratkaisu löytyy lääketieteestä. Ei ole enää seitsemää kuolemansyntiä, on vain oireyhtymiä, jotka palautuvat geeniperimäämme. En minä, vaan geenini minussa (9).

Syntejämme ei enää tarvitse ottaa pois rippituolissa: tieteen aikakaudella armon välikappaleena on lääkärintodistus. Se antaa yhteiskunnallisen hyväksynnän epäonnistumisillemme ja heikkouksillemme (9). Mutta olemmeko liiallisella tehokkuusajattelulla vieraantumassa ihmisluonnosta, jossa ikääntyvän ihmisen tai sairaan on vaikea tiedostaa omaa arvokkuuttaan (10)?

Haasteeksi 2000-luvulla ovat nousemassa kulutus- ja tietoyhteiskunnan postpatologiat, niiden syiden ja seurausten analysointi. Yhä enemmän tietoon ja sen hallintaan nojaavassa yhteiskunnassa selviytymiseen liittyy omia erityisiä terveysongelmia, jotka ovat vieraita perinteiselle elämänmuodolle. Ne näkyvät terveyspalvelujärjestelmää kuormittavina psykofyysisenä pahoinvointina, päihteiden käyttönä ja yksinäisyyden tunteena. On varottava lääkitsemästä näitä vaivoja lääketieteellisesti; pillerit on haettava muualta (11).

Rauhala (12) on kritisoinut tiukasti mielen medikalisointia. Hän toteaa, että monissa tapauksissa surkea elämäntilanne syöttää ihmisen maailmankuvaan niin vahvaa negatiivista aineistoa, joista ilman mitään sielun tai aivojen sairautta kehkeytyy huolta, pelkoa, ahdistusta, katkeruutta, tuskaa ja epätoivoa. Sitten tuota maailmakuvan epäsuotuisuutta kutsutaan medikalisoivasti mielisairaudeksi. Olennaista kuitenkin on, että raskaat kokemukset ovat alkuperäisempiä, sairaus niille jälkikäteen annettu epäonnistunut nimi.

Yhteiskunnassa käytävä kilpailu on tiivistymässä. Terveys ja kilpailumenestys korreloivat positiivisesti. Näin medikalisaatio tukee ainakin aineellisesti hyvinvoinnin kasvua. On kuitenkin syytä asettaa kyseenalaiseksi medikalisaation vaikutus henkiseen hyvinvointiin. Uhkavisiona on, että medikalisoituminen vahvistaa polarisaatiota – väestö jakautuu medikalisoituneisiin menestyjiin ja syrjäytyneisiin.


Pysähtymisen arvo

Elämme kuin kiihkeässä toimintaelokuvassa, varastamme aikaa unelta ja suoriudumme yliaktiivisesti töissämme ja vapaa-ajalla. Kiireen epidemia on levinnyt läpi sivistyneen maailman. Hektisessä kulttuurissa ei arvosteta asioiden syvällistä pohdiskelua ja jarruttelua vaan nopeaa menoa ja pikatulosta (6).

Maallistuminen on irrottanut yksilön palvelemasta jumalaa. Ylikorostettu kilpailuhenki on joskus saattanut ihmisen palvelemaan lähinnä omia tarpeitaan, tuntemaan itsensä ympäristönsä vastakohdaksi. Tällainen yli-individualisoituminen ei anna sijaa nöyrtymiselle, minkä voi hyvin luokitella puutteeksi yksilön psykosfäärissä. Ihminen on nimenomaan nojaava ihminen, vaikka yksilöllisyyden liturgiat kireässä kilpailuhenkisessä markkinayhteiskunnassa koreasti raikuvatkin; yksilö uupuu yksin (13).

Sironen (14) on lausunut, että se jumaluus, jota terveysintoilulla palvotaan, ei ole hyvyyden, ei edes kauneuden jumala. Hänen mukaansa länsimainen ihminen lienee vieraantunut alkuperäisestä jo niin, että on suostunut välineellistämään itsensä turhamaisuuksien jumalten ruoaksi.

Jopa vaipuminen vuoteenomaksi, irtaantuminen funktionalistisesta terveydestä, toiminnasta yhteiskunnan rattaana, voi asettaa ihmisen uusien mahdollisuuksien eteen. Sairaus saattaa antaa yksilölle tilaisuuden kohdata omat ajatukset ja arvioida tarkoin omien arvojen ja elämänsisällön oleellisuutta. Menestyvyys ja toimintakykyisyyskin voivat olla ongelmallisia: ihmisen puurtaminen on palkitsevaa ja palkitsevasta tulee itsetarkoitus. Toiminnallisuuden palkitsemisen oravanpyörä voi olla esteenä sosiaalisen ja persoonallisen kehityksen jatkumiselle.

Monia terapioita tarjotaan kylläkin vaivojen hoidoksi, mutta myös rentoutukseksi ja virkistykseksi. Vaihtoehtoterapioissa kiehtoo monia myös nimenomaan se, että ne ovat vaihtoehtoja, tavallisuudesta poikkeavia. Yhteiskunnassamme on myös ilmeinen henkisyyden nälkä; siihen kiireettömät tehokkuutta tavoittelemattomat terveysterapiat ovat omiaan (15).

 

Paramedikalisaation tilaus

Lääketieteen jalostuminen ja medikalisaation vahvistuminen eivät ole terveellinen perusta, johon modernin elämän väsyttämän tulisi nojata. Lääketiede ei koskaan hoida todellista ongelmaa: huonoon elämäntilanteeseen ja virheellisiin arvoihin ei ole oikomishoitoa. Lääketiede voi lähinnä poistaa oireita, jolloin ihminen saattaa jatkaa oravanpyörässään entiseen malliin.

Pikemminkin paramedikalisaatiota, vaihtoehtohoitojen vahvistumista, tulisi tarjota nykyajan ihmiselle. Vaikka vaihtoehtohoidoissa on paljon lieveilmiöitä (16), monen terapian lähtökohta on arkiajattelua kyseenalaistava. Uskomushoitojen uskomukset voivat kaikessa irrationaalisuudessaan tarjota vahvaa elämänuskoa, ja terapioiden henkis-hengelliset opit antavat elämänsisältöä, vaihtoehdon moderniin tieteen sävyttämään menestyksen etiikkaan.

Tieteellisistä lähtökohdista uskonnot ja uskomushoidot ovat kollektiivista tyhmyyttä. Niiden viisaus onkin jossain tieteellistä pintaa syvemmällä. Niille on vaikea löytää objektiivista arvoa, sen aistivat lähinnä ihmiset, jotka niihin ovat jääneet koukkuun. Lääketiede on totuuksineen sidottu verifioitavaan, uskomuslääkintä voi ottaa vakavasti senkin, mikä ei ole tieteellisesti todistettavissa.

On huolestuttavaa, jos biolääketieteellisistä tosioista on tullut ainoa mahdollinen selitystapa, ainoa totuuden lähde ja siten myös vahva uskonasia. Myös lääkärin on kriittisesti tarkasteltava uskoaan. Biolääketieteellisten tutkimusmenetelmien kehittäminen ei takaa potilaiden hoidon tulosten paranemista, jokainen muutos ei ole edistystä. (17)

Onko potilaalle hyötyä vaikkapa käynnistä homeopaatin vastaanotolla? Tämä on aivan eri kysymys kuin se, onko homeopaattisilla valmisteilla farmakologista vaikutusta. Tuskin monet vastustavat kirkon perheterapiaakaan sillä perusteella, ettei jumalasta ole kiistatonta näyttöä. Useilla terveyskeskustasoisilla potilailla fyysiset vaivat talttuvat itsestään ja monilla on elämäntilanteeseen liittyvää oireilua, jonka kohdalla on yksi lysti, saavatko nämä potilaat tukea lääkäriltä, terveydenhoitajalta, vaihtoehtohoitajalta tai papilta (18).

 

Loppusanat

Mullistava tekninen kehitys on trimmannut ihmisestä anomisen. Uusi ihminen on tavaran kautta esineellistyvä, joka tosin osaa elää tässä ja nyt, mutta vain tavaran avulla. Teknoihmiselle tekniikasta on tullut peruselinympäristö ja teknostressistä perussairaus, josta työuupumus on tyypillinen muoto. Tiedonsiirto on muuttumassa teknoihmisen silmin ihmissuhteeksi. Jopa intiimejä ihmissuhteitaankin hän on alkanut vaihtaa teknoerotiikkaan (19).

Lääketieteen perusepiteettejä ovat objektiivisuus ja arvoneutraalius. Sen tehtävä ei ole arvottaa kulttuureja eikä kyseenalaistaa vallitsevia sosiaalisia totuuksia. Monen vaihtoehtoterapian ydinajatus on vastustaa individualistista kulttuuria, joten ne ovat kilpailuaatteen antiteesejä. Ne tunnustavat ihmisen moniulotteisuuden.

Potilas-lääkärisuhteen merkitystä tulee korostaa. Medikalisaation mukanaan tuoma uhka on biolääketieteen yksipuolisuus ja se, miten voidaan säilyttää humanismi lääkärin työssä (20). Vaikka lääkärin praktiikan perustana ovat lääketieteelliset totuudet, käytännössä lääkärinkään työ ei onnistu vain tieteeseen nojautumalla. On tunnustettava, että se on parhaimmillaan tietojen, tottumusten ja uskomusten yhdistelmä.

Niin pitkään kuin kulttuurimme perusvoimana on kilpailun henki, kansanterveydellisesti keskeisimmät ongelmat juontavat ihmisen onttoudesta, kyvyttömyydestä kuulua yhteen ja vain olla. Ihmisille olisi hyväksi löytää keinoja nähdä itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta ja uskoa johonkin positiiviseen, vaikka harmittomiin uskomuksiin, joista kumpuaa voimaa ja uskallusta.

Kulttuurinen evoluutio ei tulle loputtomiin nojautumaan kollektiiviseen menestymisen tavoitteluun, jonka avaininstituutiona on nykymuotoinen tiede. Kilpailuun uupunut ei tarvitse lääketiedettä vaan toisinajattelua ja aikaa, joka ei kulu loppuun.



 - raimo tuomainen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000 (9)





 Mikä on arvokasta?
22.05.2008 17:32 | eräs

Heitänkö elämääni menemään?

Mitä elämällä sitten pitäisi tehdä? Jos jokaisen sekunnin saisi kuluttaa niinkuin parhaakseen katsoo, menisikö kaikesta maku? Missä menee se kultainen keskitie?

Pelottavaa huomata, kuinka tunnit kuluvat huomaamatta. Eikä se tunnu edes haittaavan. Ehkä vain siksi, etten keksi parempaakaan tekemistä tällä hetkellä. Tai kenties siksi, että tiedän saavani mahdollisuuden toteuttaa itseäni myöhemmin. Vain siksi, että nyt annan aikaani pois.

Missä suhteessa moinen kauppa on hyväksyttävissä? Missä pisteessä asioista tulee niin tärkeitä, että niiden toteuttamiseen on valmis tuhlaamaan omaa elämäänsä? Ainutlaatuisia hetkiä, joita ei millään summilla enää saa takaisin. Mutta voiko niistä hetkistä tehdä ainutlaatuisia tyhjästä? Tarvitaanko siihen materiaa, vai onko kyse vain asenteista ja tottumuksista. Ehkä materia vain innostaa tuhlaamaan elämänsä turhuuksiin. Johtaa harhaan.

Entä kun löytää onnen toisesta ihmisestä? Voiko hänestä saada koskaan tarpeekseen? Vai tuntuuko se siltä vain siksi, ettei aikaa ole koskaan tarpeeksi? Mikä onkaan loppujen lopuksi tarpeeksi?

Onko tähän kaikkeen löydettävissä kohtuus?


 - eräs | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000 (4)





 slogan-kehittelyjä
18.05.2008 17:45 | hepanteri

Slogan-kehittelyjä
 
1 Sanat ovat vain ajatuksien kuvailua, ne eivät ole itse ajatuksia
2 Opettele kirjoittamaan, opit lukemaan
3 Unohda kertoja, sillä kertojakin on unohtanut itsensä (minä, yksi, kaksi, kolme..)
4 Nautitaan vähän kerrallaan, sisältää raakileajatuksia
5 Hätäisesti lukemalla tavoitat vain omat ajatuksesi
6 Sinun vikasi, sinä aloitit
7 Eilen oli eilen, mutta viime vuodesta on jo paljon pidempi aika
8 Eikä tässä vielä kaikki
9 Älä takerru esimerkkeihin, sillä ne ovat usein helvetin huonoja
10 Vaikka kaiken mokaisin, tässä silti seison
 
 
Toisaalla sanottua
 
- "Sellaiset sairaudet kuten Alzheimer ja skitsofrenia jaetaankin useaan eri sairauteen. Eli ei olekaan vain yhtä ainoaa diagnoosia, vaan taustalta löytyykin 10-15 biologista syytä." / Leena Palotie, 10.11.2006, MTV3: Huomenta Suomi
 
- "Ihmiset ovat syvästi sidoksissa filosofisiin, ts. kieliopillisiin sekaannuksiin. Heidän vapauttamisensa niistä edellyttää heidän irroittamistaan niistä suunnattoman moninaisista yhteyksistä, joihin he ovat vangittuja. Heidän koko kielensä on niin sanoaksemme ryhmiteltävä uudelleen. – Tämä kieli on kuitenkin syntynyt sellaiseksi siksi, että ihmisellä on ollut – ja on edelleen – taipumus ajatella tällä tavoin. Siksi irti repäiseminen onnistuu vain niiden kohdalla, jotka elävät vaistomaisessa kapinassa kieltä vastaan. Se ei onnistu niiden kohdalla, jotka elävät kaikilla vaistoillain siinä laumassa, joka on luonut tämän kielen varsinaiseksi ilmaisukeinokseen." / Ludwig Wittgenstein, Georg Henrik von Wrightin kirjasta Minervan pöllö
 
- Wittenin ja säieteorioiden järisyttävä viesti on, että sekä aika että avaruus saattavat olla efektiivisiä kuvauksia. Kaikki, mihin arkikokemuksemme on meidät totuttanut, voi olla vain suttuinen, keskiarvotettu ja siksi epätäydellinen todellisuuden likiarvo. Kaikki paljastuu osiensa summaa vähäisemmäksi. Me elämme eräänlaisessa viruaalimaailmassa jonka hahmot - aika, avaruus, hiukkaset - ovat vain karkeita, kömpelöitä vastineita todellisuuden perimmäiselle kudelmalle. / Kari Engvist: Olemisen porteilla (1998) 
 


 - hepanteri | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000 (2)





 jäähyväiset psykopatologialle
18.05.2008 17:27 | yx
Jäähyväiset psykopatologialle  
 
Arkemme on tänään psykologisen diskurssin läpitunkemaa. Julkisuuden henkilöt tilittävät laajasti masennuksensa syitä ja kehittymistä ja kertovat laitos- ja lääkehoidoistaan. Media tarjoutuu heille auliisti tunnustautumisfoorumiksi. Niinjaniin suuren osan lapsista katsotaan välttämättä tarvitsevan psykiatriasta hoitoa, mutta jäävän sitä vaille määrärahojen puutteessa. Psykoedukaation [6] vaikuttavuutta skitsofreenikkojen hoidossa tutkitaan ja meistä kaikista tulee vähitellen erilaisten diagnoosien ja lääkkeiden asiantuntijoita. Psykoterapiateollisuus kukoistaa ja terapioista julkaistaan kuluttajaoppaita [7]. Osallistumalla näihin diskursseihin tuotamme maailman, jossa on tavanomaista käydä terapiassa, käyttää mielialalääkkeitä ja olla tavalla tai toisella häiriintynyt. Asiantilalla on myönteinen puolensa, koska ns. häiriöiden yleisyyden vuoksi niihin voidaan suhtautua luonnollisemmin, mutta toisaalta sitten psykoideologia läpäisee yhteiskunnan niin, ettemme enää näe sille vaihtoehtoja. Psykokulttuurissa menevät lisäksi sekaisin sairaudet, häiriöt, kokemukset ja merkitykset. Sosiaalinen konstruktionismi on tuonut kriittisen näkökulman psykopatologioiden, terapian ja terapeuttisten käytäntöjen tarkasteluun. Kuten tämän teoksen johdantoartikkelissa todetaan, sosiaaliset konstruktionistit eivät näe masennusta tai muita ns. mielialahäiriöitä yksilön mielen sisäisenä tai yksilökohtaisista ongelmista nousevina ilmiöinä, vaan kulttuurisesti ja yhteisöllisesti rakentuvina.  
 
Lääketieteellistyminen eli medikalisaatio on osa länsimaisten yhteiskuntien tieteellistymisprosessia. Sillä tarkoitetaan lääketiedeinstituution kasvua ja elämäntapahtumien ja poikkeavuuden lääketieteellistämistä. Lääketiede määrittelee yhä enemmän jokapäiväistä elämää ja poikkeavuutta ja sen valta on laajentunut aikaisemmin ei-lääketieteellisinä pidetyille alueille. Lääketieteellis-orgaanisen selityksen mukaan tietyllä häiriöllä on aina tietty geneettinen tai fysiologinen syy, eli häiriöt ovat sairauksia, joille on löydettävä etiologia, taudin syiden selvitys. Sen perusteella määrätään hoito, usein juuri lääkitys, joka korjaa orgaanisen häiriötilan. Joissakin tapauksissa epänormaalin aivotoiminnan ja käyttäytymisen välillä on kyetty osoittamaan selvä yhteys ja niinpä jotkut olettavat, että selitykset ihmisen käyttäytymiseen löytyvät aina hänen aivoistaan. Sosiologiassa ajatellaan yleisesti, että poikkeava käyttäytyminen on poikkeamista sosiaalisesta normista, ei biologiasta. Kuitenkin lääketieteellisestä mallista on tullut tapa lähestyä myös mielenterveyden ongelmia ja medikalisointi on levinnyt myös terapiakäytäntöihin. Aggressiotutkimuksistaan tunnettu psykologian emeritaprofessori Kirsti Lagerspetz [8] (2000, 88-89) esittää, että mielenterveyden häiriöt syntyvät yleensä siitä, että "henkilö on kokenut vaikeita ja tuskallisia ihmis- ja olosuhteita varhaisessa vaiheessa". Varhaisten kokemusten on todettu muuttavan hermoston toimintaa ja jopa sen rakennetta, tässä siis mielenterveyden häiriöiden yksilö-historiallinen fysiologinen perusta. Psykoterapian avulla voidaan vaurioita Lagerspetzin mukaan ainakin jossain määrin jälkeenpäin korjata, vaikkakaan aivotutkimus ei ole kovin innokas tuomaan tätä seikkaa esille.  
 
Kun kylähullu kivenpyörittäjä määritellään tautikoodilla [9], hänet arvioinnissaan otetaan huomioon "kliiniset oireyhtymät, mahdolliset muut huomion tai hoidon kohteena olevat tilat, jotka eivät johdu mielenterveyden häiriöistä, persoonallisuushäiriöt, mielenterveyden häiriön kannalta mahdollisesti merkitykselliset ruumiilliset sairaudet tai vammat, psykososiaaliset ja ympäristöön liittyvät stressitekijät (primaariryhmään, sosiaaliseen ympäristöön, koulutukseen, työhön, asumiseen ja talouteen liittyvät tekijät sekä terveyspalveluiden saatavuuteen tai oikeusjärjestykseen liittyvät ongelmat) ja henkilön toiminnallinen taso". (DSM IV 1994, 25-30; ks. myös DSM III R 1987, 7-9.) Lääketieteessä oletetaan, että potilaan oireiden syynä on jokin sairaus tai patologinen tekijä ja lääketieteestä tämä häiriökeskeinen näkökulma on levinnyt myös terapioihin, sosiaalityön eri muotoihin ja yleisemminkin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Patologismilla tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan ei-toivottava ilmiö, sairaus tai käyttäytyminen johtuu jostakin viasta, vammasta, häiriöstä tai puutteesta. Selittäminen on kausaalista, etsitään syytä häiriötilaan. Jos henkilö käyttää liikaa alkoholia, voidaan ajatella, että joko hänessä itsessään on jotakin vialla, ihmisellä on sairaus tai häiriö, tai hänen ympäristössään on patologisia tekijöitä, jotka aiheuttavat juomisen. Patologian katsotaan voivan olla paitsi ihmisen kehossa, myös psyykessä, jolloin liikutaan psykopatologioiden, psykoanalyysin ja muun kausaalisen psykologisen selittämisen alueella. Tällöin oireilevan henkilön mielessä on häiriö, puute, vika tai vamma. Luettelo patologisista syistä on ehtymätön: heikko identiteetti, persoonallisuuden häiriöt, kyvyttömyys ilmaista tunteita, itsetunnon vauriot, liiallinen riippuvuus, narsistinen häiriö, kypsymättömyys jne.  
 
Yksilötason selittävistä tekijöistä tarkastelu on laajentunut käsittämään myös yksilön ympäristön. Patologiaa voidaan etsiä läheisistä sosiaalisista suhteista, jolloin häiriö tai vika on perheessä tai lähiympäristössä ja ei-toivottu käyttäytyminen on seurausta muiden ihmisten patologioista. Selityksinä voidaan esittää vanhempien alkoholinkäyttöä, ihmisten liiallisia odotuksia, ristiriitaisia vaatimuksia, perheen syntipukiksi tekemistä yms. Vika voidaan paikantaa myös yhteiskuntaan, jolloin ei-toivotun käyttäytymisen syynä voidaan olettaa olevan yhteiskunnallisia häiriötekijöitä kuten kulttuurin vääristyneet arvot, työttömyys, videoväkivalta, sukupuolten välinen eriarvoisuus jne. Tiettyä arvojen epäjohdonmukaisuusuuta onkin esimerkiksi siinä, että joissakin valtioissa teloitetaan ihmisiä, jotka ovat tappaneet ihmisiä: siis ihmisiä tappamalla osoitetaan, että ihmisten tappaminen on väärin [10]. Häiriön voidaan katsoa olevan samanaikaisesti myös useissa eri tason tekijöissä. Sairauden käsitteen ala on laajentunut niin, että kaikki epäsuotuisat ilmiöt yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä voidaan määritellä sen piiriin. Tätä asiantilaa Lauri Rauhala nimittää "medikalisoivaksi ajatuspöhöksi", jonka mielekkyyttä voidaan puolustaa enintään medisiinisesti koulutetun henkilöstön reviirin varjelun näkökulmasta. (Furman 1988, 132-135; Rauhala 1997, 14-16.)  
 
Mielenterveyden häiriöiden medikalisointi on usein asetettu kyseenalaiseksi. Claes Anderssonin (1976, 275) mielestä psykiatria on luokitellut, tutkinut, diagnosoinut, säilönyt, lääkinnyt, vedellä ja sähköllä pelotellut ja keksinyt yhä uusia ymmärtämättömyyden ja etäännyttämisen temppuja. Se on toiminut näin, koska se ei ole uskaltautunut osalliseksi siihen kärsimykseen ja koettelemukseen, josta mielen sairaudet ovat turhaan yrittäneet sille kertoa. Psykiatria on ollut kuuro ja - aivan viime aikoihin saakka - myös kielitaidoton. Psykoanalyytikko Thomas Szaszin mukaan "mielisairaus" onkin myytti, ja mieli voi olla sairas vain samassa metaforisessa mielessä kuin esimerkiksi jokin vitsi voi olla "sairas". Tosiasiassa psykiatrit käsittelevät vain elämän persoonallisia, sosiaalisia ja eettisiä kysymyksiä, mutta vallitsevan sosiaalisen eetoksen ylläpitäjänä psykiatria on pyrkinyt määrittelemään poikkeamat eettisistä, poliittisista ja jopa juridista normeista psyykkisiksi häiriöiksi. Kuitenkin elämisen ongelmien luokittelu sairaudeksi pikemminkin estää kuin edistää niiden ratkaisua. Mielenterveydeltään häiriytyneeksi on luokiteltu helpoiten ne, jotka muutoinkin joutuvat yhteiskunnan kurinpitovallan kohteiksi, kuten Michel Foucault (1993) osuvasti selvittää hulluuden historiassaan. Szaszin mukaan esimerkiksi homoseksuaalisuuden luokittelu patologiseksi oli osoitus psykiatrian vallankäytöstä ja sosiaalisten normien täytäntöönpanosta "parantamisen" ja "psyykkisen sairauden" terminologiaan verhottuna, malliesimerkki siitä, miten sosiaalista vastarintaa nimitetään sairaudeksi. Ei tietystikään ole aihetta väheksyä biologisesti orientoitunutta psykiatrista tutkimusta erityisesti sen omalla spesifillä orgaanisten aivosairauksien alueella tai kieltää lääkehoidon hyödyllisyyttä ja tarvetta tuska-, ahdistus- ja masennustilojen lievittämiskeinoina. Kuitenkin psyykkinen häiriö on kokemisen tavassa. Kokemuksellisten ongelmien pusertaminen sairaus- ja tautiluokkiin ohjaa asioiden tarkastelun väärille raiteille. Ilmeisesti huomattava osa siitä yleisestä neuvottomuudesta, joka vallitsee ihmisten psyykkis-henkisten ongelmien käsittelyssä on seurausta siitä, että problematiikkaa ei tarkastella sen omaa olemusta vastaavalla tavalla. (Pyysiäinen 1993, 33-36; Rauhala 1996, 11-25; Stålström 1997, 172.)  
 
Medikalisaation etenemistä on selitetty sekä yksilön että yhteiskunnan tarpeilla. Lääketiede on auktoriteetti, joka kertoo totuuden. Sitä ei kyseenalaisteta, koska lääketiede on monopolisoinut totuuden. Elämä tulee helpommaksi, hallittavammaksi ja turvallisemmaksi, kun on selvä totuus, johon nojata. Tässä mielessä arvossa pidetyn auktoriteetin asettamat selkeät normit, luokitukset ja terveysideologiat palvelevat ihmisen tarpeita. Yksilöt myös poikkeavat itse itselleen asettamistaan tai ympäristön luomista tavoitteista. Sellainen erilaisuus, jota on vaikea luokitella erityislahjaksi, aiheuttaa usein syyllisyyttä. Lääketiede palvelee monin tavoin normatiivisuuden ylläpitämistä alkaen vastasyntyneiden pisteyttämisestä ja neuvolan kasvukäyristä. Ei-toivottu poikkeavuus, olipa se luonteeltaan fyysistä, psyykkistä tai sosiaalista, halutaan eliminoida, ja jos siinä ei onnistuta, etsitään muuta vapautusta syyllisyyden taakasta. Kun erilaisuus ulkoistetaan sairaudeksi, se samalla irrotetaan henkilön luontaisista ominaisuuksista ja hänen vastuualueestaan. On myös sanottu, että lisääntynyt aktiivisuus terveydenhuollossa ja terveysharrasteissa tarjoaa väylän lisääntyneelle narsismin kanavoimiselle. Medikalisaatio toimii myös markkinatalouden vahvistajana: terveydellä tehdään kauppaa. Lääketeollisuus syöttää ja juottaa lääkäreitä näiden opiskeluajoista lähtien ja intressit ovat yhteiset jatkossa sitäkin kautta, että lääkärit ovat lääkkeitä tuottavien yritysten osakkaanomistajia: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Lääketiede pönkittää omalta osaltaan yhteiskunnassa vallitsevaa hierarkiaa, jonka horjuttaminen ei näytä olevan valta-asemissa olevien etujen mukaista. Maallikko ei aivan helposti lähde väittämään vastaan psykiatrille tai neurologian professorille, joka kertoo mitä "aivotutkimus on osoittanut". (Ks. Tuomainen ja Myllykangas 1994, 42-47.)  
 
Huomiotta ei voi jättää psykiatristen, tieteellisten ja farmaseuttisten intressien entistä tiiviimpää yhteenkietoutumista. Lääketehtaat ovat tutkimustoiminnan suuria rahoittajia ja rationaalisia valintoja tekevinä sijoittavat rahansa sinne, missä katsovat niiden tuottavan tulosta. Sosiologi Jackie Orr (2000, 64-67), joka itsekin osallistui koehenkilönä paniikkihäiriön hoidoksi kehitetyn lääkkeen kokeiluun, tarkastelee suhteellisen uuden tautiluokituksen, paniikkihäiriön, syntyä. Paniikkihäiriö otettiin 1980 uutena tautiluokituksena DSM III:een, mutta on asiallisesti ottaen jatkoa hysterialle, joka on sieltä poistettu. Donald Klein, tutkijapsykiatri, joka toimi myös DSM III:n kehittämistyön valvojana, kehitti 'farmaseuttiseksi analyysiksi' (pharmaceutical dissection) nimeämänsä tutkimusmenetelmän, jota esitti päteväksi ja luotettavaksi mielenterveyden häiriöiden tunnistamis- ja luokittelumenetelmäksi. Se toimi siten, että tietyn lääkeaineen todettiin tehoavan tiettyihin ahdistusoireisiin, ja näin eräänlaisella käännetyn induktion menetelmällä luotiin näiden oireiden pohjalta tautiluokitus, paniikkihäiriö. Luokitukseen otettiin juuri ne oireet, joihin kokeiltu lääke tehosi. Näitä oireiden todettiin sitten olevan hoidettavissa juuri tällä tietyllä lääkkeellä. Samantyyppistä lähestymistapaa edustaa Lagerspetz (2000, 85) todetessaan, että "jos ilmiötä voidaan hoitaa lääkkeillä, se nähtävästi on sairaus".  
 
Mielenterveyden ns. häiriöiden kulttuuriin sidonnainen luonne näkyy selvästi myös samanaikaisesti eri yhteiskunnissa tai saman yhteiskunnan eri alakulttuureissa vallitsevissa käsityksissä [11]. Se, mikä meillä määritellään taudiksi, voi toisessa kulttuurissa olla pitkälle kehittyneen ihmisen merkki tai erityisen toivottavaa ja arvostettua käyttäytymistä. Kun meillä psykoosipiirteisen persoonallisuuden diagnostisiin kriteereihin kuului Mielenterveyden häiriöiden diagnostisen ja tilastollisen ohjeiston (DSM III R 1991, 39) mukaan "epätavallisia aistikokemuksia, esim. harhakuvitelmia, tunne sellaisen voiman tai henkilön olemassaolosta, jota ei tosiasiallisesti ole läsnä (esim. "tunsin ikään kuin kuollut äitini olisi ollut samassa huoneessa")", pidetään monissa kulttuureissa tällaisia ihmisiä kunnioitettavina ja poikkeuksellisia kykyjä omaavina. Kun Sri Lankassa [12] toisen ihmisen, aikuisenkin, syöttäminen on kulttuurille ominainen hellyyden ja läheisyyden osoitus, meillä suositellaan terapiaa äidille, joka kuorii banaanit aikuiselle pojalleen. Häiriintyneisyyden määrittelyn kulttuurinen ja historiallinen vaihtelu osoittaa selvästi, että kysymys on sosiaalisesta konstruktiosta.  
 
Mielenterveyden häiriöiden diagnostinen ja tilastollinen ohjeisto säätelee ainakin toistaiseksi psykiatrian profession toimintaa. Ei liene sattuma, että häiriöiden luokitukset ovat lisääntyneet samaa tahtia mielenterveyden ammattilaisten määrän kanssa (Gergen 1999, 39-40). Kuitenkin jonkin asiantilan määrittely sairaudeksi ja sen ottaminen tautiluokitukseen on vain yksi mahdollinen monista erilaisista konstruktioista. Oletus sairaudesta kutsuu heti kaverikseen hoidon tarpeen. Jos sairausolettamaa ei tehdä, ei ole myöskään hoidon tarvetta, vaan ratkaisua haetaan muista käytännöistä. Medikalisointi on kuitenkin levinnyt myös terapioihin: ihmiset kertovat ongelmistaan ja terapeutin tehtävä on etsiä syyt ja tarjota hoitoa. Psykoterapia onkin Suomessa määritelty mielen hoidoksi: "Psykoterapiaa käytetään hoitomuotona psyykkisten sairauksien, elämän kriisitilanteiden, perhe- ja ihmissuhdeongelmien sekä ruumiillisten sairauksien hoidossa." [13] Terapiasuuntauksesta riippuen parannusta haetaan sitten eri tahoilta.  
 
Sigmund Freudin [14] kehittämä psykoanalyysi on kaikkien nykyajan psykoterapioiden äiti. Se on yleensä useita vuosia kestävä ja useita viikottaisia käyntikertoja vaativa yksilöterapian muoto. Sen alkuperäisinä ja kantavina ajatuksina ovat alitajuisen sielunelämän olemassaolo ja merkitys, puolustusmekanismit, jotka suojelevat sielunelämää kestämättömältä tuskalta, traumaattisten kokemusten merkitys, lapsuusisän kokemusten merkitys myöhemmälle kehitykselle yleensä ja unien merkitys sielunelämän ja varhaisten kokemusten paljastajina. Potilaalla on edellämainittuihin seikkoihin liittyviä ongelmia ja terapeutti on niitä vuosikausia opiskellut asiantuntija. Terapeutti toimii arvoneutraalisti pyrkien löytämään potilaan ongelmien juuret hänen lapsuudestaan ja työskentelee ratkaisun löytämiseksi. Varhaisiin ihmissuhteisiin liittyneet toiveet ja pelot heräävät henkiin niissä tunteissa, joita potilas tuntee analyytikkoa kohtaan. Jotain ennen ratkaisematonta, vaillinaisesti elettyä siirtyy, transferoituu [15], psykoterapeuttiseen suhteeseen. Tiedostamaton pyritään saamaan tietoiseksi ja siten lisäämään potilaan itseymmärrystä. Psykoterapeuttinen tieto on hoidon tärkeä kulmakivi. Muut menetelmät ovat kehittyneet myöhemmin joko lähtien psykoanalyysista, sen edelleen kehittelynä, sen inspiroimina, vastakohtana sille tai protestina sitä vastaan. Tänäkin päivänä psykoanalyysi toimii inspiroijana, sillä eräs uuden diskursiivisen psykologian keskeisiä kehittäjiä, Michael Billig (1999), muotoilee uusiksi Freudin torjunnan käsitteen ja tarkastelee sitä, miten Freud itse omissa teksteissään tuottaa torjuntaa. Psykoanalyysin piirissä on usein ilmennyt opillista dogmatismia ja ritualismia, jotka ovat ansainneetkin tulla arvostelluiksi, mutta toisaalta se on myös tarjonnut hyvän astinlaudan kriitikoiden omien näkemysten oikeuttamiselle ja markkinoinnille. (Ihanus 1997, 7; Lagerspetz 2000, 87; Rostilla 1981, 202; Tikkanen 1998, 57.)  
 
Sosiaalinen konstruktionismi heittää haasteen tälle perinteiselle terapiatyöskentelymallille ja sen takana olevalle patologiadiskurssille. Miksi potilas on "potilas"? Miksi hänelle on konstruoitava ongelma? Mikä olisi hyödyllisempi vaihtoehto? Voiko mikään terapia olla arvovapaata? Miksi terapeutilla olisi parempi ymmärrys tilanteesta kuin ihmisellä itsellään? Konstruktionistispohjaiset terapiat pyrkivät ottamaan etäisyyttä perinteisistä ajattelutavoista kiinnittämällä huomion näihin seikkoihin. (Gergen 1999, 168-170).  
 
[ jatkuu.. ]


 
Irma Rantala
 
 
Alkuperäinen versio
 
 
 


 
VIITTEET  
 
1 Professio on ammattikunta, joka kontrolloi oman työnsä sisältöä ja toimii yhteiskunnassa asiantuntijana ja omien jäsentensä toiminnan kontrolloijana (Tuomainen ja Myllykangas 1994, 44).  
 
2 Herman Hesse: Valitus. Samuli Edelmann: Vaiheet. CD 1997.  
 
3 Feministi-intellektuelli bell hooks (1994, 61) kuvaa eloisasti heräämistään tietoisuuteen sukupuolten eriarvoisuudesta jo pikkutyttönä ja lohduttavan ymmärryksen löytämistä asioiden työstämisestä teoreettisen tiedon avulla.  
 
4 Tutkimusteksteissä on kiinnostavaa katsoa myös sitä, millaisia metaforia ja miltä elämän alueelta kirjoittaja käyttää. Tanssi, kutominen, punonta, tilkkutäkki? Tiedesota, taistelu, kamppailu, kilpailu? Sosiaaliset konstruktionistit kehottavat kiinnittämään huomiota kieleen :).  
 
5 Psykokulttuurilla tarkoitetaan psykologisten käsitteiden ja sanontojen "valumista" maallikoiden käyttöön. Kun puhumme stressistä, kompleksestia, neurooseista, sisäisestä lapsesta tms., uusinnamme psykokulttuuria, joka on osa laajempaa yhteiskunnan refleksivoitumisen kehityskulkua, jossa yhteiskunta tuottaa itseään koskevia kuvauksia. (Kivivuori 1996, 5-6.)  
 
6 Psykoedukaatiolla tarkoitetaan potilaiden opettamista tarkoituksena antaa tietoa sairaudesta ja sen hoidosta, mahdollistaa käyttäytymisen muutos, estää sairauden uusiutuminen ja auttaa hallitsemaan sairauden oireita, jotta mahdollisimman itsenäinen selviytyminen avohoidossa olisi mahdollista (Pekkala 2000).  
 
7 Tiina Tikkasen (1998) Psykoterapiaoppaan takakansi: "Tässä kuluttajaoppaassa tutkitaan sitä, mistä ainesosista parantavat reseptit on keitetty kasaan".  
 
8 Lagerspetzin (2000, 26) oma tausta on luonnontieteellistyyppisessä lähestymistavassa psykologiaan: "Rotat ovat aina oikeassa". Silti hänen näkemyksensä ihmisen minuudesta ei ole ytimeltään ristiriidassa Gergenin näkemyksen kanssa, koska hän toteaa, että mielenterveyden häiriöt juontavat juurensa elämän varhaisvaiheiden vaikeisiin ihmis- ja olosuhteisiin. Molemmat siis katsovat omalla tavallaan, että minuus syntyy suhteista.  
 
9 Mielenterveyden häiriöiden tautikoodit on määritelty mm. Mielenterveyden häiriöiden diagnostisessa ja tilastollisessa ohjeistossa DSM, josta nyt on käytössä versio DSM IV vuodelta 1994. Se sekä ICO:n tautikoodisto löytyvät esim. web-osoitteesta Internet Mental Health http://www.mentalhealth.com/p.html.  
 
10 Ks. myös Johan Galtungin (1997) analyysi maailman mielipuolisuudesta.  
 
11 Anna Maria Viljanen on väitöskirjassaan Psykiatria ja kulttuuri tarkastellut 28 suomalaisen oikeuspsykiatrin kulttuuritaustan heijastumista mielentilatutkimuslausuntoihin ja toteaa siinä, että luonnontieteisiin lukeutuvan tieteen, kuten psykiatrian, on vaikea nähdä humanistis-yhteiskunnallisen tieteen metodein saadun tiedon merkitystä omalle käytännölleen ja että länsimaisen tieteellisen käsitejärjestelmän yli on vaikea nähdä muunlaisen käsitejärjestelmän arvoa ja merkitystä. (Viljanen 1994, 183-184.)  
 
12 Henkilökohtainen tiedonanto Mystica Varthapalan 1993.  
 
13 Psykoterapia Suomessa 1995, 3-5. Psykoterapia Suomessa on yhteenveto Psykoterapian asiantuntijaryhmän 15 työskentelyvuoden aikana kokoamasta tietoaineksesta. Teoksessa tarkastellaan psykoterapian tutkimusta, koulutusta ja psykoterapiamuotoja ja koulutusyhteisöjä.  
 
14 Freud katsoi, että psykoanalyysia ei voi pitää lääketieteen eikä lääketieteellisen psykologian erityisalana vaan osana psykologiaa. Vaikka Freud oli lääkärinä luonut psykoanalyysin, hän ei ollut halukas jättämään sitä lääketieteen edustajien haltuun. (Ihanus 1997, 8.)  
 
15 Perinteisessä psykoterapiassa keskeinen on transferenssin käsite, aiemmissa ihmissuhteissa koettujen tunteiden siirto psykoterapiasuhteeseen. Kaikki suhteemme toisiin ihmisiin saavat esikuvansa lapsuutemme ympäristön merkittävistä ihmissuhteista. Myöhemmät ihmissuhdevaikeudet voidaan ymmärtää näiden varhaisten kytkeytymien pohjalta. Kaikki ihmissuhteet ovat sekoitus realistisia ja transferenssinomaisia kokemuksia ja transferenssi liittyy kaikkien ihmisten elämään, olivat he hoidossa tai veivät. (Rostila 1980, 202-203.)  
 
16 Asian lopputulos ei kuitenkaan ollut huono, sillä mm. tämän oivalluksen pohjalta Tomm kehitti terapeuteille interventiivisen haastattelun menetelmän, jossa haastattelija on tietoinen ja vastuullinen siitä, että osallistuu asiakkaalle suuntaamillaan kysymyksillä todellisuuden luomiseen.  
 
17 Itse asiassa tässä pitäisi tietysti olla Communicamus, ergo sumus. Kommunikoimme, olemme siis olemassa. Eihän minää ole ilman sinää.  
 
18 Verkostopsykoterapian ja verkostotyön kehitystä, koulutusta ja ammattitaitoa edistämään on perustettu 1998 Suomen verkostoterapiayhdistys, jonka tavoitteena on myös yhteistyö ja vuoropuhelu eri tieteenalojen ja terapiasuuntien välillä. Yhdistys julkaisee Verkostoaktivisti-tiedotetta, jossa keskustellaan verkototyöstä ja –terapiasta. Katso lähemmin http://www.dlc.fi/~jvan/verkostoterapiayhdistys.htm.  
 
19 Narratiiveista on kirjoittanut tarkemmin Mikko Saastamoinen artikkeleissaan 1999 ja 2000a ja 2000b.  
 
20 Parempi sana kuin feminismi olisi ehkä naistietoisuus. Naistutkimus ja sen naistietoisuus ovat tuoneet esiin sen, että perinteinen tutkimus ja tiede on ollut mieskeskeista, etno- ja heterosentristä ja sokeaa omille lähtökohdilleen.  
 
21 Psykodraaman piirissä on kuitenkin havaittu kulttityyppisiä piirteitä, jotka ovat yleisempiä rekisteröimättömissä, "villeissä" terapiamuodoissa (Hukkanen 1999, 208).  
 
22 Katarina Eskola kiinnittää Elämysten jäljillä -kirjoituskilpailun satoa tutkiessaan huomiota taiteen tekemisen terapeuttiseen merkitykseen elämänkriiseissä. http://www.keppi.utu.fi/uusi/elamys/analyysi.html.
 
 

 
 
LÄHDETEOKSET  
 
 
Andersson, Claes 1976: Jälkisana. Maria Vaara: Likaiset legendat. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Billig, Michael 1999: Freudian repression. Conversation creating the unconscious. Cambridge: Cambridge University Press.  
 
Blatner, Adam1997: Toiminnalliset menetelmät terapiassa ja koulutuksessa. Psykodraaman ja sosiodraaman tekniikat käytäntöön sovellettuna. Suomen Morenoinstituutin julkaisusarja nro 2. Suomentanut Riitta Virkkunen. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Burr, Vivien & Butt, Trevor 2000: Psychological distress and postmodern thought. Dwight Fee (ed.): Pathology and the postmodern. Mental illness as discourse and experience. London: Sage.  
 
Deconstructing psychotherapy 1999. Ian Parker (ed.). London: Sage.  
 
DSM-III R. Mielenterveyden häiriöiden diagnostinen ja tilastollinen ohjeisto DSM III R. Osa 3. Tautiluokitus 1987. Suomentanut Kimmo Kuoppasalmi. Helsinki: Valtion painatuskeskus.  
 
DSM-IV. Diagnostic and statistical manual of mental disorders. Fourth edition. Washington: American psychiatric association.  
 
Edelmann, Samuli 1997: Vaiheet. CD. BMG Finland Oy.  
 
Eskola, Katarina: Kun elämän merkitys löytyy taiteesta – Kulttuuri oman ja maailman kehityksen herkistäjänä. http://www.keppi.utu.fi/uusi/elamys/analyysi.html 03.09.2000.  
 
Foucault, Michel 1993: Madness and civilization: A history of insanity. London: Routledge.  
 
Furman, Ben 1986: Lyhytterapia ja perheterapia. Toinen painos 1987. Keuruu: Otava.  
 
Furman, Ben 1988: Terapeutin ajattelutapa ja sen vaikutus terapeutin työskentelyyn. Ben Furman ja Marjatta Jakobson (toim.): Ongelmista ratkaisuihin. Näkökulmia suomalaiseen lyhytterapiaan A.D. 1988. Mannerheimin Lastensuojeluliitto L-sarja n:o 2. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Furman, Ben & Ahola, Tapani 1999: Ratkaisukeskeinen itsensä kehittäminen. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.  
 
Furman, Ben 2000: Menestysprojekti nimeltä Operaatio Orange. Yhteishyvä 6, 104-107.  
 
Galtung, Johan 1997: Mielipuoli maailma: kolme analyysin tasoa. Suomentanut Jyrki Vainonen. Tarja  
 
Heiskanen (toim.): Reunamerkintöjä hulluuteen. Suomen mielenterveysseuran satavuotisjuhlakirja. Jyväskylä: Gummerus, 52-65.  
 
Gergen, Kenneth J. 1999: An invitation to social construction. London: Sage.  
 
Gergen, Kenneth J. 1992: Toward a postmodern psychology. Steinar Kvale (ed.): Psychology and postmodernism. London: Sage.  
 
Ghost in the therapy machine. An interview with Kenneth Gergen. http://www.newtherapist.com/gergen.html 03.09.2000.  
 
Gülerce, Aydan 1995: An Interview with K.J. Gergen (Part II) Culture and psychology in postmodernism: A necessary dialog. Culture & Psychology Vol 1, 299-308.  
 
Hegelistä Harréen, narratiivista Nudistiin 1999. Jari Eskola (toim.). Kuopion yliopiston selvityksiä E. Yhteiskuntatieteet 10. Kuopio: Kuopion yliopisto.  
 
Hesse, Herman: Valitus. Samuli Edelman: Vaiheet. CD 1997.  
 
hooks, bell 1994: Teaching to transgress. Education as the practice of freedom. New York London: Routledge.  
 
Hukkanen, Raija 1999: Katsaus kulttimuotoisiin ilmiöihin psykoterapiassa ja koulutuksessa. Suomen Lääkärilehti 54 (3), 203-208.  
 
Ihanus, Juhani 1997: Esipuhe. Juhani Ihanus (toim.) Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Jaatinen, Jaana 1996: Terapeuttinen keskustelutodellisuus. Diskurssianalyyttinen tutkimus alkoholiongelmien sosiaaliterapeuttisesta hoidosta. Akateeminen väitöskirja. Stakes tutkimuksia 72. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Janov, Arthur 1990: Huuto sisimmästä. Suomentanut Juha Maasola. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Internet Mental Health http://www.mentalhealth.com/p.html 03.09.2000.  
 
Kaye, John 1999: Toward a non-regulative praxis. Ian Parker (ed.): Deconstructing psychotherapy. London: Sage, 19-38.  
 
Kivivuori, Janne 1996: Psykopolitiikka. Hämeenlinna: Hanki ja jää.  
 
Kuusela, Pekka 2000: Minästä yhteisöön, yhteisöstä minään. Artikkeli tässä teoksessa.  
 
Laaksonen, Heli 2000: Pulu uis. Sammakko.  
 
Lagerspetz, Kirsti 2000: Mitä tulee mieleen. Psykologin esseitä. Helsinki: Tammi.  
 
Lautamatti, Liisa 1997: Naiset ja vuorovaikutus. Vallankäytön kuvioista oman vahvuuden löytämiseen. Naistutkimus 10 (2), 27-37.  
 
McAdams, Dan P. 1993: The stories we live by. Personal myths and the making of the self. New York: Guilford Press.  
 
O’Hanlon, Willian Hudson & Weiner-Davis, Michele 1990: Ratkaisut löytyvät. Suomentanut Helene Bützow. Helsinki: Tammi.  
 
Orr, Jackie 2000: Performing methods: History, hysteria, and the new science of psychiatry. Dwight Fee (ed.): Pathology and the postmodern. Mental illness as discourse and experience. London: Sage.  
 
Pekkala, Eila 2000: Psykoedukaation vaikuttavuus. Impakti 2. http://www.stakes.fi/finohta/impakti/2000/02/index-Psykoedu.html 03.09.2000.  
 
Pathology and the postmodern 2000. Mental illness as discourse and experience. Dwight Fee (ed.) London: Sage.  
 
Psykoterapiat eilen ja tänään 1997. Juhani Ihanus (toim.). Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Psykoterapia Suomessa 1995. Kari Pylkkänen, Raijaliisa Pöllänen, Maila Upanne (toim.). Stakes Oppaita 29.  
 
Pyysiäinen, Ilkka 1993: Ilo pitkästä itkusta. Buddhalaisuus ja terapiat. Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Rauhala, Lauri 1997: Psykoterapia ja subjektiivinen maailmankuva. Juhani Ihanus (toim.): Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Riikonen, Eero &anp; Vataja, Sara 1999: Can (and should) we know how, where and when psychotherapy takes place? Ian Parker (ed.): Deconstructing psychotherapy. London: Sage, 174-187.  
 
Rostila, Riitta 1980: Yksilöterapian peruskäsitteet. Psykoterapia – teoria ja käytäntö 2. Espoo: Weilin+Göös.  
 
Saastamoinen, Mikko 2000a: Elämäkaari, elämäkerta ja muisteleminen. Artikkeli tässä teoksessa.  
 
Saastamoinen, Mikko 1999: Narratiivinen sosiaalipsykologia - teoriaa ja menetelmiä. Jari Eskola (toim.): Hegelistä Harréen, narratiivista Nudistiin. Kuopion yliopiston selvityksiä E. Yhteiskuntatieteet 10. Kuopion yliopisto: Kuopio.  
 
Saastamoinen, Mikko 2000b: Nuorallatanssia dualismin rajoilla. Artikkeli tässä teoksessa.  
 
Satka, Mirja ja Mutka, Ulla 2000: Asiantuntijuuden politiikka ja ammatilliset rajat. Sosiaalityön tutkimusliite 1/00. Sosiaalityöntekijä (6).  
 
Seikkula, Jaakko 1994: Sosiaaliset verkostot. Ammattiauttajien voimavara kriiseissä. Helsinki: Kirjayhtymä.  
 
Stålström, Olli 1997: Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Akateeminen väitöskirja. Tampere: Gaudeamus.  
 
Swan, Vanessa 1999: Narrative, Foucault and feminism: Implications for therapeutic practice. Ian Parker (ed.): Deconstructing psychotheprapy. London: Sage, 103-114.  
 
Taipale, Vappu 1991: Lasten mielenterveystyö. Helsinki: WSOY.  
 
Tikkanen, Tiina 1998: Psykoterapiaopas – monta tietä itsetuntemukseen ja iloon. Helsinki: Helsinki Media.  
 
Tomm, Karl 1988: Interventiivinen haastattelu. Suomenkielisen lyhennelmän laatinut Antti Mattila. Mannerheimin lastensuojeluliitto. L-sarja n:o 3. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Tuomainen, Raimo ja Myllykangas, Markku 1994: Tie terveyteen. Medikalisaatio sillanrakentajana? Itkonen, Hannu, Myllykangas, Markku, Pirttilä, Ilkka ja Tuomainen, Raimo: Elämän normittajat. Instituutiot ja asiantuntijat oikeaa elämää etsimässä. Joensuu: Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, 41-74  
 
Viljanen, Anna Maria 1994: Psykiatria ja kulttuuri. Tutkimus oikeuspsykiatrisesta argumentaatiosta. Akateeminen väitöskirja. Suomen antropologinen seura. Stakes tutkimuksia 37. Jyväskylä: Gummerus.


 - yx | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 2.000 (1)





 Rakkaus totuuteen
06.05.2008 14:13 | hepanteri

RAKKAUS TOTUUTEEN

Paavo Lievonen

Käsiteltävänä oleva aihe ei kuulu suosikkeihin tässä ajassa. Jos sadan hengen ryhmässä on kaksi toisilleen vastakkaista mielipidettä ja mielipiteet jakautuvat siten, että yksi ihminen on toisella puolella ja 99 on toisella, niin selvänä pidetään, että sen yhden on oltava ehdottomasti väärässä. On paljon helpompaa kulkea joukon mukana, kuin ottaa itse selvää asioista. Historia on osoittanut mainittuun todennäköisyyteen pohjautuvat ratkaisut kuitenkin usein virheellisiksi. Poiketaanpa hetkeksi maailmankuviin, jotka löytyvät kristinuskon ulkopuolelta. Maailmassa on tuhansia erilaisia uskontoja ja elämän katsomuksia. Miksi juuri kristinusko olisi ainutlaatuinen ja muita parempi? Eivätkö muut suuret uskonnot ole vähintään yhtä hyviä? Tätä kysytään ja aihetta käsitellään tänään kenties enemmän kuin koskaan aiemmin.

Monelle ihmiselle pahin henkilökohtainen skenaario on, että jossain vaiheessa tarvitsisi Jeesusta, meneehän siinä kunnia ja mainekin. Kaikki muut uskomukset ja uskonnot enkeleineen ym. monine henkiolentoineen, jopa peikkoineen ja tonttuineen näyttävät olevan ihmisten silmissä hyväksyttävämpiä olivatpa ne kuinka mielettömiä hyvänsä. Aikakauslehdet ovat näitä kertomuksia pullollaan. Mielenkiintoisen näkökulman monien uskontojen, henkien ja elämänkatsomusten maailmaan tarjoaa Leena Huima kirjassaan "Jumala peilissä" (Karas-Sana 1989). Lainaan pari kappaletta mainitusta kirjasta: "Sekin on kiintoisa juttu, että maailman uskonnoissa tuntuu vallitsevan eräänlainen luonnonlaki. Kun henkien kanssa ryhtyy tekemisiin, opettelee ottamaan niihin yhteyttä, ottamaan selvää niiden viesteistä ja edistymään yhä pitemmälle niiden seurassa, joutuu lopulta aina samalle filosofiselle pohjalle. Tämän ei mitenkään tarvitsisi olla oletettavissa. Olisi täysin mahdollista, että henget johtaisivat eri suuntiin ympäristöstä ja henkilöstä riippuen. Jostakin syystä näin ei näytä olevan. Sama perusfilosofia tulee vastaan, harjoitetaan okkultismia missä kehyksessä tahansa. Miksi? Yksi mahdollinen vastaus olisi tämä: Missään muussa jumalakuvassa ei sekaannus ole niin täydellinen eikä umpikuja niin lopullinen. Valheen ruhtinaan itsensä kannalta on erittäin edullista, että totuuden etsintä johtaa uuteen totuuden etsintään. Jos etsijä kyllästyy, hän saa tarpeekseen koko etsimisestä ja uskonnosta eikä halua kuulla enää Jumalasta puhuttavankaan. Jos hän taas innostuu, labyrintissä riittää seikkailtavaa."

Kristitylle totuus on täysin eri asia, kuin ei-kristitylle. Leena Huima jatkaa: "Kun Jumala antaa seurakunnalleen ilmestyksiä, näkyjä, profetioita ja muita kosketuskohtia näkymättömään todellisuuteen, ne eivät piiskaa ihmistä etsimään yhä uusia ovia, joiden takana on yhä uusia salaisuuksia.  Missä on raitista profetiaa, sinne kylväytyy myös pian vihamiehen luste. Profetioiden sisällöksi tulee se, että kohta tulee lisää profetioita. Niissä luvataan, että pian paljastetaan suuria asioita. Samoin luvataan, että kuulijat saavat tietää salaisuuksia, joita ei ole koskaan aiemmin tiedetty. Kristinuskon perussanoma ihmiselle on se, että kaikki on täytetty. Etsintä on päättynyt."

Monet sanovat etsivänsä totuutta ja monet sanovat sen löytäneensä. Ehkä sinä ja minä väitämme sen löytäneemme. Raamatussa sanotaan, että Jumalan sana on totuus ja että Pyhä Henki on totuuden henki ja johdattaa kaikkeen totuuteen. Jeesus itse sanoo, että Hän on totuus ja jokainen, joka on totuudesta, kuulee Hänen äänensä. Totuus on siinä mielessä erinomainen asia, että se ei muutu miksikään, sanoo kuka tahansa mitä tahansa. Se on kuin kallio, jonka varassa kaikki pysyy pystyssä. Totuuden merkitystä ei tarvitsisi erikseen painottaa, jos maailmassa ei olisi valhetta. Aikamme vaikutusvaltaiset hengelliset johtajatkin julistavat, että riittää, kun tuntee väylän. Ei tarvitse tietää kivistä ja kareista puhumattakaan vihollisen juonista. Niiden tunteminenhan johtaa vain turhaan pelkoon, joka tekee passiiviseksi ja jähmettää uskovan toimettomaksi.

Aiheellisesti voidaan kuitenkin kysyä, mikä on sellainen kapteeni, jonka koulutus ja tietämys rajoittuu vain väylän tuntemukseen? Matkustajien hengen uskominen tällaisen kapteenin vastuulle on melkoinen turvallisuusriski. Hengellisellä alueella ollaan lapsenmielisyyden sijasta lapsellisen sinisilmäisiä ja kuvitellaan, että jotkut harvat ja valitut tuntevat väylän niin hyvin, että mitään syytä huoleen ei ole. Voidaan siis ilman epäilystä kulkea heidän viitoittamaansa tietä.

Tämä siitäkin huolimatta, että Raamattu varoittaa lukemattomia kertoja eksytyksistä. Paavalikin sanoi, että vihollisen juonet eivät ole meille tuntemattomat (2.Kor.2:11). Ehkä luulemme, että tietomme on täydellisempää, kuin Paavalin. 1.Joh.4:1,2 sanotaan: "Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta." Vuoden -92 käännös "vesittää" ko. kohdan sanomalla: "...jokainen henki,  joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta". Varsin murheellista on se, että monet uskovat pitävät kaikkia yliluonnollisia ilmentymiä ja manifestaatioita Pyhän Hengen aikaansaannoksina - ainakin silloin, kun ne ilmenevät seurakunnassa tai hengellisessä tilaisuudessa.

Perin harvoin (tai ei juuri koskaan) kuulee painotettavan henkien koettelemisen tärkeyttä. Jotkut pitävät Raamattua niin "pyhänä" kirjana, että eivät rohkene koskea siihen lainkaan. Toiset taas lukevat sitä hyvin paljon. Voisi helposti luulla, että kaikki Raamatun lukijat rakastavat totuutta. Näin ei välttämättä ole. Onhan Raamatusta löydetty tukea vaikka minkälaiseen menoon. Nisu ja luste kasvavat rinnakkain ja näyttävät samanlaisilta. Kuitenkin ne on mahdollista erottaa. Rakkaus totuuteen, Jumalan sanaan, tekee erottamisen mahdolliseksi. Totuuden nimessä on perustettu tuhansia erilaisia kuppikuntia, jotka kaikki sanovat ajatusmaailmansa perustuvan Raamattuun.

Näiden liikkeiden opit saattavat olla täysin vastakkaisia toisilleen, mikä tarkoittaa sitä, että totuutta pidetään ainakin osittain vääryyden vallassa. Totuuden oikein ymmärtäminen ja sen mukaan toimiminen ja eläminen käytännön tasolla on kuitenkin tärkeintä. Jos tahtoo rakastaa totuutta, on muistettava, että totuus voi olla itselle epämiellyttävä. Kun tutkimme tarkoin omia vaikuttimiamme, niin hyvin vähän niistä löytyy täysin puhtaita. Totuuteen pääseminen ja siinä pysyminen merkitsee aina todellista nöyryyttä ja itsetutkistelua. Tämä ei yleensä ole kivutonta, siksi se ei olekaan kovin suosittua. Olemme kiitolliset niistä hengellisistä totuuksista, mitä monet Jumalan miehet ja -naiset ovat aikojen kuluessa oman epätäydellisyytensä keskellä jättäneet jälkeensä.

Sana sanoo meille (Hebr.13:7) "Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa, katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa." Edellä olevasta Raamatun kohdasta saa sen käsityksen, että meidän tulisi seurata lähinnä niiden johtajien elämää, joiden uskonvaellus on jo päättynyt. Joku tässä ajassa vaikuttava voi olla vielä tänään oikealla tiellä, mutta mikään ei takaa sitä, että hän on sillä enää huomenna. Totuuden ja valheen välillä on vain yksi pieni askel, vaikka itsessään ne ovat toisistaan yhtä kaukana kuin itä on lännestä. Hengellisiä johtajia voivat olla nekin, joita mikään inhimillinen taho ei ole johtajaksi asettanut. Toisaalta ihmistahojen asettamat hengelliset johtajat eivät aina ole niitä, jotka Jumala on asettanut. On vakavasti otettava huomioon se, että täysin luotettavia auktoriteetteja Raamatun ulkopuolella hengellisellä alueella  ei ole. Jaakob sanoo: "Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme" (Jaak.3:2). Tämän sanan mukaan kaikkea ei pidä heti ottaa vastaan totuutena, vaan on katsottava ajatuksia Jumalan sanan valossa. Tämä ohje koskee kaikkea, mitä julistetaan eri muodoissa. Yksikään "supermies" tai "supernainen" ei voi eikä saa asettua kaikkitietäväksi auktoriteetiksi, joka olisi kaiken arvioinnin ulkopuolella. Myös tämä kirjoitus kuuluu arvosteltavien piiriin.

Tärkeää on tiedostaa se, että kuuluisienkin julistajien kirjoituksissa ja julistuksessa voi olla epäterveitä ja virheellisiä ajatuksia. He ovat tuoneet niitä esille hengellisen vaelluksensa ja -kehityksensä eri vaiheissa. Toisille totuus valkenee päivä päivältä ja joillekin käy valitettavasti päinvastoin. Hiljattain luin artikkelin eräästä suuren lähetysjärjestön johtajasta, jolla oli 30 hengen tiimi ympärillään. Tehtäväksi ryhmälleen johtaja oli antanut hänen elämänsä seuraamisen, että hän pysyisi oikealla tiellä. Tällainen on perin harvinaista ja osoittaa nöyryyttä. Yhdellä julistajalla voi jokin hengellisen elämän alue olla hyvin selkeä, kun taas toinen alue näyttää hämärtyvän. Tämä ongelma näyttää painottuvan suurimpien yhteisöjen palveluksessa oleviin henkilöihin. Yhteisön perinteen mukainen oppi jostakin osa-alueesta saattaa ajaa terveen raamatullisuuden edelle, vaikka ajatus muilta osin olisi Raamatun mukainen. Näyttää siltä, että 100-prosenttista totuutta ei ole uskottu kenellekään. Ihminen ei ilmeisesti kestä sitä, että olisi kaikessa oikeassa. Ehkä Lusifer oli jo hyvin lähellä ja siksi ajatteli: "Ahaa, minähän olen lähes Jumalan kaltainen!" Oikea kristinoppi korostaa aina Jumalan työtä ja Kristusta. Virheellisessä opissa aletaan enemmän tai vähemmän korostamaan ihmistä tai esim. toista "Jeesusta", joka ei ole evankeliumin Jeesus (2.Kor.11:4).

Tällaisen havaitseminen on ongelmallista, koska vääristely tai korostaminen ei aina ole karkeaa ja selvää, vaan ne kätkeytyvät monien hyviltä näyttävien kulissien taakse. Virheellinen on sitä vaikeampaa tunnistaa, mitä taitavammin se on kätkettynä hengellisten totuuksien keskelle. Joskus vain jokin pieni vivahde-ero paljastaa väärän. Otetaanpa pieni esimerkki. Joh.7:17 sanoo: "Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani." Eräässä kirjassa oli juuri tämä Raamatun jae.  Sitten kirjoittaja selittää: "Oppi siis tämän mukaan johdetaan käytännöstä. Kun joku tekee Jumalan tahdon, niin sitten hän tulee tuntemaan opin." Moni lukija ei ehkä huomannut asiaan sisältyvää virhettä. Jeesus käytti sanoja "tahtoo tehdä" ja kirjoittaja käytti samassa kohdassa sanaa "tekee". Virhe tuskin on tahallinen, mutta se muuttaa asian toiseksi. Tahtominen ja tekeminen ovat kaksi eri asiaa.

Seurakunnan keskellä on erilaisia tulkintoja Sanan yksityiskohdista. Esim. ns. "kerran pelastettu, aina pelastettu" -oppi, jonka mukaan ihminen uskoon tultuaan ei enää voi luopua uskosta. Sen vastapainoksi voidaan esittää kysymys: Kuinka sitten on selitettävissä, kun Raamatussa sanotaan, että Henki sanoo selvästi, kuinka tulevina aikoina monet luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja (1.Tim.4:1)? Kyseessä on siis väärien oppien johdosta tapahtuva luopuminen.

Tarkkana vaelluksessaan on oltava ja kilvoiteltava perille päästäkseen. "Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset? Ja, jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?" (1.Piet.4:17,18).

Ihminen ei voi tehdä mitään pelastuakseen, mutta voi antaa Jumalan tehdä työtä itsessään. Samoin tapahtunee vaelluksessa.

Inhimilliset virheet ovat ymmärrettäviä. Mutta kun henkivallat tulevat tavalla tai toisella mukaan kuvioihin, niin on oltava todella valppaana.

Jos uskovalla on rakkaus totuuteen, niin Pyhä Henki totuuden henkenä ilmaisee, että jotain on vialla. Siksi tuohon varoittavaan ilmaisuun on syytä suhtautua vakavasti. Kokemuksen mukaan väärän ja oikean erottaminen on mahdollista. Esim. kirjaa lukiessa Pyhä Henki voi ilmaista mikä ei ole täysin Sanan totuuden mukaista. Kaikki harharetket eivät johda ihmistä heti pois elämän tieltä ja tuhoon. Mutta väärään kätkeytyy aina tuhon siemen. Suositellessamme tiettyjä hengellisiä puheita tai kirjoja, tulisi huomioida riski, mikä asiaan liittyy. Emme ole täysin vastuusta vapaat, vaikka asian ymmärtäminen seurauksineen lopulta kuuluu kuulijalle tai lukijalle.

Tänä aikana, ehkä enemmän kuin koskaan ennen, on tärkeää valvoa hengellistä julistusta, koska uusia virtauksia tulee jatkuvasti. Varsinkin julistajien ja johtajien tulee harrastaa tätä, mutta kuulijoidenkin on syytä pitää aistit terävinä.

Vakavia virheitä tehdään, kun mielipiteiden ilmaisuvapautta yhteisössä ryhdytään rajoittamaan.

Raamatun mukaan rakkaus totuuteen on oleellisen tärkeä etenkin niille, jotka tunnustautuvat uskoviksi. 2.Tess. 2.luku on avautunut minulle uudella tavalla. Tai oikeammin sanottuna asia avautui siitä käsin mitä tuossa luvussa ei sanota. Luvussa sanotaan, että Jumala lähettää väkevän eksytyksen niille, joilla ei ole rakkautta totuuteen. Siinä ei sanota, että Jumala lähettää eksytyksen vain niille, joilla ei totuutta ole. Ratkaisevaa näyttää olevan se, onko ihmisellä rakkaus totuuteen eikä se, kuinka pitkällä hän on totuudessa ja siihen pyrkimisessä.

Jotkut tulkitsevat tätä jaetta siten, että se ei koske uskovia. Kuitenkin Paavali kirjoitti nämä varoituksen sanat seurakunnalle. Tulisiko jo eksyksissä olevia uskomattomia vielä erikseen eksyttää? Mainittu eksytys koskee ymmärtääkseni nimenomaan seurakuntaväkeä, niitä, jotka tavalla tai toisella ovat kosketuksissa hengellisten asioiden kanssa. Tähän viittaa edellä mainittu 1.Tim.4:1. Onko niin, että yllättävän harvat todella rakastavat totuutta ja pyrkivät siihen? Ehkä enemmän on uskomusta, että riittää kun johtajat tietävät asiat ja yhteisönä meillä on riittävästi tietoa ja ymmärrystä. Lauman jäsen on niin vahvasti kiintynyt lauman johtajan tuttuun "kellon kilkatukseen", että tosiasiatkaan eivät aina ole riittävän painavia turtumuksesta vapauttamaan. Tarvitaan jonkun asteinen kriisi, jotta yksilön tajunta avautuu ottamaan vastaan ymmärrystä ja tietoa ohi totutun hierarkian. Monissa yhteyksissä uskoville on vuosikymmeniä uskoteltu, että arvostelu on syntiä. Ei ole havaittu sitä eroa, että Raamattu käskee arvostelemaan, mutta kieltää tuomitsemasta.

Jos sanon sinulle, että menet helvettiin, niin se on tuomitsemista, mutta jos aiheellisesti kehotan sinua parannukseen jostain synnistä, niin tämä ei ole tuomitsemista. Jeesuksen omien sanojen ja Raamatun muidenkin kohtien mukaan eksytykset ovat tunnusomaisia hänen tulemustaan edeltävälle ajalle. Kun Sana näin selvästi ilmoittaa on suoranainen ihme, että varoittajia ei tässä ajassa ole kovinkaan monia ja jos onkin, heidät yritetään vaientaa. Nykytrendien mukaan vallalla ovat rakkaus, yhteys, tunnelma, viihde, kristilliseksi naamioitu psykologia, ihmeet jne.

Opillisia eroja katsellaan läpi sormien, vaikka ne olisivat toisilleen täysin vastakkaisia. Kuuliaisuus totuudelle merkitsee ystävyyttä Jumalan kanssa. Ystävyys maailman kanssa on vihollisuutta Jumalan kanssa. Rakkaus totuuteen merkitsee itsetutkistelua ja sen pitämistä mahdollisena, että minä voin erehtyä siinä missä muutkin.

A.W. Tozer on sanonut (Vakaa armo, Päivä Oy 1991, alunperin kirjasta Vanhurskauden juuri):

"Jos kerran sovitus tehtiin kaikkien ihmisten puolesta, miksi kaikki ihmiset eivät ole pelastettuja? Vastaus on se, että ennen kuin lunastus tulee vaikuttavaksi yksityisessä ihmisessä, on jotakin, mitä tämän ihmisen itsensä täytyy suorittaa (kääntyä, tehdä parannus). Tämä TEKO EI OLE ANSIO VAAN EHTO! …

Koko Raamattu ja kaikki menneiden aikojen suuret pyhät kertovat samaa sanomaa: 'Älkää pitäkö mitään itsestään selvänä', he sanovat meille. 'Palatkaa takaisin juurille. Avatkaa sydämenne ja tutkikaa Jumalan Sanaa. Kantakaa ristiänne, seuratkaa Herraanne älkääkä piitatko ohikulkevista hengellisistä virtauksista. Suuret joukot ovat aina väärässä. Vanhurskauden määrä on pieni jokaisessa sukupolvessa. Pitäkää huolta, että te olette niiden joukossa'."

Lainaus Fredrik Wislöffin tekstistä (Ansaitsematon armo, Suomen Lähetysseura 1946):

"Kaikilla kristillisyyden aloilla on Jumala yksin se, joka toimii. Jumala on toimivana siitä hetkestä alkaen, jolloin kutsu ensi kerran kohtaa kadotetun sielun,  siihen hetkeen asti, jolloin tämä sielu kokee pelastuksen. Hän näyttää sielulle todeksi synnin, hän luo tahdon, hän synnyttää uskon, hän kirkastaa sielulle Kristuksen. Syntinen itse ei voi tehdä mitään. Jumalan Henki on yksin toimivana."

Lopuksi pari säettä vanhasta hengellisestä laulusta: "Isät, työmiehet, valvokaa. Herran tunsitte, toisetkin luoksensa toitte. Liki Kristusta olkaa niin liki kuin voitte. Valituitakin vihamies vainoaa. Isät, työmiehet viimeiseen valvokaa! Kaikki kristityt, valvokaa. Vaikka maailma nauraa, kun lamppumme palaa. Meiltä öljynkin riistäisi julki tai salaa. Se on autuas, Ylkää ken odottaa. Lapset Jumalan, rukoillen valvokaa."

alkuun / johdanto / kristityn foorumi artikkelit / israel / linkit / mikä on kristityn foorumi

Lähetä sähköpostia


 - hepanteri | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000 (2)




©2017 hanaa...132 - suntuubi.com