Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2829301234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930311

Subscribe RSS

 jäähyväiset psykopatologialle
18.05.2008 17:27 | yx
Jäähyväiset psykopatologialle  
 
Arkemme on tänään psykologisen diskurssin läpitunkemaa. Julkisuuden henkilöt tilittävät laajasti masennuksensa syitä ja kehittymistä ja kertovat laitos- ja lääkehoidoistaan. Media tarjoutuu heille auliisti tunnustautumisfoorumiksi. Niinjaniin suuren osan lapsista katsotaan välttämättä tarvitsevan psykiatriasta hoitoa, mutta jäävän sitä vaille määrärahojen puutteessa. Psykoedukaation [6] vaikuttavuutta skitsofreenikkojen hoidossa tutkitaan ja meistä kaikista tulee vähitellen erilaisten diagnoosien ja lääkkeiden asiantuntijoita. Psykoterapiateollisuus kukoistaa ja terapioista julkaistaan kuluttajaoppaita [7]. Osallistumalla näihin diskursseihin tuotamme maailman, jossa on tavanomaista käydä terapiassa, käyttää mielialalääkkeitä ja olla tavalla tai toisella häiriintynyt. Asiantilalla on myönteinen puolensa, koska ns. häiriöiden yleisyyden vuoksi niihin voidaan suhtautua luonnollisemmin, mutta toisaalta sitten psykoideologia läpäisee yhteiskunnan niin, ettemme enää näe sille vaihtoehtoja. Psykokulttuurissa menevät lisäksi sekaisin sairaudet, häiriöt, kokemukset ja merkitykset. Sosiaalinen konstruktionismi on tuonut kriittisen näkökulman psykopatologioiden, terapian ja terapeuttisten käytäntöjen tarkasteluun. Kuten tämän teoksen johdantoartikkelissa todetaan, sosiaaliset konstruktionistit eivät näe masennusta tai muita ns. mielialahäiriöitä yksilön mielen sisäisenä tai yksilökohtaisista ongelmista nousevina ilmiöinä, vaan kulttuurisesti ja yhteisöllisesti rakentuvina.  
 
Lääketieteellistyminen eli medikalisaatio on osa länsimaisten yhteiskuntien tieteellistymisprosessia. Sillä tarkoitetaan lääketiedeinstituution kasvua ja elämäntapahtumien ja poikkeavuuden lääketieteellistämistä. Lääketiede määrittelee yhä enemmän jokapäiväistä elämää ja poikkeavuutta ja sen valta on laajentunut aikaisemmin ei-lääketieteellisinä pidetyille alueille. Lääketieteellis-orgaanisen selityksen mukaan tietyllä häiriöllä on aina tietty geneettinen tai fysiologinen syy, eli häiriöt ovat sairauksia, joille on löydettävä etiologia, taudin syiden selvitys. Sen perusteella määrätään hoito, usein juuri lääkitys, joka korjaa orgaanisen häiriötilan. Joissakin tapauksissa epänormaalin aivotoiminnan ja käyttäytymisen välillä on kyetty osoittamaan selvä yhteys ja niinpä jotkut olettavat, että selitykset ihmisen käyttäytymiseen löytyvät aina hänen aivoistaan. Sosiologiassa ajatellaan yleisesti, että poikkeava käyttäytyminen on poikkeamista sosiaalisesta normista, ei biologiasta. Kuitenkin lääketieteellisestä mallista on tullut tapa lähestyä myös mielenterveyden ongelmia ja medikalisointi on levinnyt myös terapiakäytäntöihin. Aggressiotutkimuksistaan tunnettu psykologian emeritaprofessori Kirsti Lagerspetz [8] (2000, 88-89) esittää, että mielenterveyden häiriöt syntyvät yleensä siitä, että "henkilö on kokenut vaikeita ja tuskallisia ihmis- ja olosuhteita varhaisessa vaiheessa". Varhaisten kokemusten on todettu muuttavan hermoston toimintaa ja jopa sen rakennetta, tässä siis mielenterveyden häiriöiden yksilö-historiallinen fysiologinen perusta. Psykoterapian avulla voidaan vaurioita Lagerspetzin mukaan ainakin jossain määrin jälkeenpäin korjata, vaikkakaan aivotutkimus ei ole kovin innokas tuomaan tätä seikkaa esille.  
 
Kun kylähullu kivenpyörittäjä määritellään tautikoodilla [9], hänet arvioinnissaan otetaan huomioon "kliiniset oireyhtymät, mahdolliset muut huomion tai hoidon kohteena olevat tilat, jotka eivät johdu mielenterveyden häiriöistä, persoonallisuushäiriöt, mielenterveyden häiriön kannalta mahdollisesti merkitykselliset ruumiilliset sairaudet tai vammat, psykososiaaliset ja ympäristöön liittyvät stressitekijät (primaariryhmään, sosiaaliseen ympäristöön, koulutukseen, työhön, asumiseen ja talouteen liittyvät tekijät sekä terveyspalveluiden saatavuuteen tai oikeusjärjestykseen liittyvät ongelmat) ja henkilön toiminnallinen taso". (DSM IV 1994, 25-30; ks. myös DSM III R 1987, 7-9.) Lääketieteessä oletetaan, että potilaan oireiden syynä on jokin sairaus tai patologinen tekijä ja lääketieteestä tämä häiriökeskeinen näkökulma on levinnyt myös terapioihin, sosiaalityön eri muotoihin ja yleisemminkin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Patologismilla tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan ei-toivottava ilmiö, sairaus tai käyttäytyminen johtuu jostakin viasta, vammasta, häiriöstä tai puutteesta. Selittäminen on kausaalista, etsitään syytä häiriötilaan. Jos henkilö käyttää liikaa alkoholia, voidaan ajatella, että joko hänessä itsessään on jotakin vialla, ihmisellä on sairaus tai häiriö, tai hänen ympäristössään on patologisia tekijöitä, jotka aiheuttavat juomisen. Patologian katsotaan voivan olla paitsi ihmisen kehossa, myös psyykessä, jolloin liikutaan psykopatologioiden, psykoanalyysin ja muun kausaalisen psykologisen selittämisen alueella. Tällöin oireilevan henkilön mielessä on häiriö, puute, vika tai vamma. Luettelo patologisista syistä on ehtymätön: heikko identiteetti, persoonallisuuden häiriöt, kyvyttömyys ilmaista tunteita, itsetunnon vauriot, liiallinen riippuvuus, narsistinen häiriö, kypsymättömyys jne.  
 
Yksilötason selittävistä tekijöistä tarkastelu on laajentunut käsittämään myös yksilön ympäristön. Patologiaa voidaan etsiä läheisistä sosiaalisista suhteista, jolloin häiriö tai vika on perheessä tai lähiympäristössä ja ei-toivottu käyttäytyminen on seurausta muiden ihmisten patologioista. Selityksinä voidaan esittää vanhempien alkoholinkäyttöä, ihmisten liiallisia odotuksia, ristiriitaisia vaatimuksia, perheen syntipukiksi tekemistä yms. Vika voidaan paikantaa myös yhteiskuntaan, jolloin ei-toivotun käyttäytymisen syynä voidaan olettaa olevan yhteiskunnallisia häiriötekijöitä kuten kulttuurin vääristyneet arvot, työttömyys, videoväkivalta, sukupuolten välinen eriarvoisuus jne. Tiettyä arvojen epäjohdonmukaisuusuuta onkin esimerkiksi siinä, että joissakin valtioissa teloitetaan ihmisiä, jotka ovat tappaneet ihmisiä: siis ihmisiä tappamalla osoitetaan, että ihmisten tappaminen on väärin [10]. Häiriön voidaan katsoa olevan samanaikaisesti myös useissa eri tason tekijöissä. Sairauden käsitteen ala on laajentunut niin, että kaikki epäsuotuisat ilmiöt yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä voidaan määritellä sen piiriin. Tätä asiantilaa Lauri Rauhala nimittää "medikalisoivaksi ajatuspöhöksi", jonka mielekkyyttä voidaan puolustaa enintään medisiinisesti koulutetun henkilöstön reviirin varjelun näkökulmasta. (Furman 1988, 132-135; Rauhala 1997, 14-16.)  
 
Mielenterveyden häiriöiden medikalisointi on usein asetettu kyseenalaiseksi. Claes Anderssonin (1976, 275) mielestä psykiatria on luokitellut, tutkinut, diagnosoinut, säilönyt, lääkinnyt, vedellä ja sähköllä pelotellut ja keksinyt yhä uusia ymmärtämättömyyden ja etäännyttämisen temppuja. Se on toiminut näin, koska se ei ole uskaltautunut osalliseksi siihen kärsimykseen ja koettelemukseen, josta mielen sairaudet ovat turhaan yrittäneet sille kertoa. Psykiatria on ollut kuuro ja - aivan viime aikoihin saakka - myös kielitaidoton. Psykoanalyytikko Thomas Szaszin mukaan "mielisairaus" onkin myytti, ja mieli voi olla sairas vain samassa metaforisessa mielessä kuin esimerkiksi jokin vitsi voi olla "sairas". Tosiasiassa psykiatrit käsittelevät vain elämän persoonallisia, sosiaalisia ja eettisiä kysymyksiä, mutta vallitsevan sosiaalisen eetoksen ylläpitäjänä psykiatria on pyrkinyt määrittelemään poikkeamat eettisistä, poliittisista ja jopa juridista normeista psyykkisiksi häiriöiksi. Kuitenkin elämisen ongelmien luokittelu sairaudeksi pikemminkin estää kuin edistää niiden ratkaisua. Mielenterveydeltään häiriytyneeksi on luokiteltu helpoiten ne, jotka muutoinkin joutuvat yhteiskunnan kurinpitovallan kohteiksi, kuten Michel Foucault (1993) osuvasti selvittää hulluuden historiassaan. Szaszin mukaan esimerkiksi homoseksuaalisuuden luokittelu patologiseksi oli osoitus psykiatrian vallankäytöstä ja sosiaalisten normien täytäntöönpanosta "parantamisen" ja "psyykkisen sairauden" terminologiaan verhottuna, malliesimerkki siitä, miten sosiaalista vastarintaa nimitetään sairaudeksi. Ei tietystikään ole aihetta väheksyä biologisesti orientoitunutta psykiatrista tutkimusta erityisesti sen omalla spesifillä orgaanisten aivosairauksien alueella tai kieltää lääkehoidon hyödyllisyyttä ja tarvetta tuska-, ahdistus- ja masennustilojen lievittämiskeinoina. Kuitenkin psyykkinen häiriö on kokemisen tavassa. Kokemuksellisten ongelmien pusertaminen sairaus- ja tautiluokkiin ohjaa asioiden tarkastelun väärille raiteille. Ilmeisesti huomattava osa siitä yleisestä neuvottomuudesta, joka vallitsee ihmisten psyykkis-henkisten ongelmien käsittelyssä on seurausta siitä, että problematiikkaa ei tarkastella sen omaa olemusta vastaavalla tavalla. (Pyysiäinen 1993, 33-36; Rauhala 1996, 11-25; Stålström 1997, 172.)  
 
Medikalisaation etenemistä on selitetty sekä yksilön että yhteiskunnan tarpeilla. Lääketiede on auktoriteetti, joka kertoo totuuden. Sitä ei kyseenalaisteta, koska lääketiede on monopolisoinut totuuden. Elämä tulee helpommaksi, hallittavammaksi ja turvallisemmaksi, kun on selvä totuus, johon nojata. Tässä mielessä arvossa pidetyn auktoriteetin asettamat selkeät normit, luokitukset ja terveysideologiat palvelevat ihmisen tarpeita. Yksilöt myös poikkeavat itse itselleen asettamistaan tai ympäristön luomista tavoitteista. Sellainen erilaisuus, jota on vaikea luokitella erityislahjaksi, aiheuttaa usein syyllisyyttä. Lääketiede palvelee monin tavoin normatiivisuuden ylläpitämistä alkaen vastasyntyneiden pisteyttämisestä ja neuvolan kasvukäyristä. Ei-toivottu poikkeavuus, olipa se luonteeltaan fyysistä, psyykkistä tai sosiaalista, halutaan eliminoida, ja jos siinä ei onnistuta, etsitään muuta vapautusta syyllisyyden taakasta. Kun erilaisuus ulkoistetaan sairaudeksi, se samalla irrotetaan henkilön luontaisista ominaisuuksista ja hänen vastuualueestaan. On myös sanottu, että lisääntynyt aktiivisuus terveydenhuollossa ja terveysharrasteissa tarjoaa väylän lisääntyneelle narsismin kanavoimiselle. Medikalisaatio toimii myös markkinatalouden vahvistajana: terveydellä tehdään kauppaa. Lääketeollisuus syöttää ja juottaa lääkäreitä näiden opiskeluajoista lähtien ja intressit ovat yhteiset jatkossa sitäkin kautta, että lääkärit ovat lääkkeitä tuottavien yritysten osakkaanomistajia: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Lääketiede pönkittää omalta osaltaan yhteiskunnassa vallitsevaa hierarkiaa, jonka horjuttaminen ei näytä olevan valta-asemissa olevien etujen mukaista. Maallikko ei aivan helposti lähde väittämään vastaan psykiatrille tai neurologian professorille, joka kertoo mitä "aivotutkimus on osoittanut". (Ks. Tuomainen ja Myllykangas 1994, 42-47.)  
 
Huomiotta ei voi jättää psykiatristen, tieteellisten ja farmaseuttisten intressien entistä tiiviimpää yhteenkietoutumista. Lääketehtaat ovat tutkimustoiminnan suuria rahoittajia ja rationaalisia valintoja tekevinä sijoittavat rahansa sinne, missä katsovat niiden tuottavan tulosta. Sosiologi Jackie Orr (2000, 64-67), joka itsekin osallistui koehenkilönä paniikkihäiriön hoidoksi kehitetyn lääkkeen kokeiluun, tarkastelee suhteellisen uuden tautiluokituksen, paniikkihäiriön, syntyä. Paniikkihäiriö otettiin 1980 uutena tautiluokituksena DSM III:een, mutta on asiallisesti ottaen jatkoa hysterialle, joka on sieltä poistettu. Donald Klein, tutkijapsykiatri, joka toimi myös DSM III:n kehittämistyön valvojana, kehitti 'farmaseuttiseksi analyysiksi' (pharmaceutical dissection) nimeämänsä tutkimusmenetelmän, jota esitti päteväksi ja luotettavaksi mielenterveyden häiriöiden tunnistamis- ja luokittelumenetelmäksi. Se toimi siten, että tietyn lääkeaineen todettiin tehoavan tiettyihin ahdistusoireisiin, ja näin eräänlaisella käännetyn induktion menetelmällä luotiin näiden oireiden pohjalta tautiluokitus, paniikkihäiriö. Luokitukseen otettiin juuri ne oireet, joihin kokeiltu lääke tehosi. Näitä oireiden todettiin sitten olevan hoidettavissa juuri tällä tietyllä lääkkeellä. Samantyyppistä lähestymistapaa edustaa Lagerspetz (2000, 85) todetessaan, että "jos ilmiötä voidaan hoitaa lääkkeillä, se nähtävästi on sairaus".  
 
Mielenterveyden ns. häiriöiden kulttuuriin sidonnainen luonne näkyy selvästi myös samanaikaisesti eri yhteiskunnissa tai saman yhteiskunnan eri alakulttuureissa vallitsevissa käsityksissä [11]. Se, mikä meillä määritellään taudiksi, voi toisessa kulttuurissa olla pitkälle kehittyneen ihmisen merkki tai erityisen toivottavaa ja arvostettua käyttäytymistä. Kun meillä psykoosipiirteisen persoonallisuuden diagnostisiin kriteereihin kuului Mielenterveyden häiriöiden diagnostisen ja tilastollisen ohjeiston (DSM III R 1991, 39) mukaan "epätavallisia aistikokemuksia, esim. harhakuvitelmia, tunne sellaisen voiman tai henkilön olemassaolosta, jota ei tosiasiallisesti ole läsnä (esim. "tunsin ikään kuin kuollut äitini olisi ollut samassa huoneessa")", pidetään monissa kulttuureissa tällaisia ihmisiä kunnioitettavina ja poikkeuksellisia kykyjä omaavina. Kun Sri Lankassa [12] toisen ihmisen, aikuisenkin, syöttäminen on kulttuurille ominainen hellyyden ja läheisyyden osoitus, meillä suositellaan terapiaa äidille, joka kuorii banaanit aikuiselle pojalleen. Häiriintyneisyyden määrittelyn kulttuurinen ja historiallinen vaihtelu osoittaa selvästi, että kysymys on sosiaalisesta konstruktiosta.  
 
Mielenterveyden häiriöiden diagnostinen ja tilastollinen ohjeisto säätelee ainakin toistaiseksi psykiatrian profession toimintaa. Ei liene sattuma, että häiriöiden luokitukset ovat lisääntyneet samaa tahtia mielenterveyden ammattilaisten määrän kanssa (Gergen 1999, 39-40). Kuitenkin jonkin asiantilan määrittely sairaudeksi ja sen ottaminen tautiluokitukseen on vain yksi mahdollinen monista erilaisista konstruktioista. Oletus sairaudesta kutsuu heti kaverikseen hoidon tarpeen. Jos sairausolettamaa ei tehdä, ei ole myöskään hoidon tarvetta, vaan ratkaisua haetaan muista käytännöistä. Medikalisointi on kuitenkin levinnyt myös terapioihin: ihmiset kertovat ongelmistaan ja terapeutin tehtävä on etsiä syyt ja tarjota hoitoa. Psykoterapia onkin Suomessa määritelty mielen hoidoksi: "Psykoterapiaa käytetään hoitomuotona psyykkisten sairauksien, elämän kriisitilanteiden, perhe- ja ihmissuhdeongelmien sekä ruumiillisten sairauksien hoidossa." [13] Terapiasuuntauksesta riippuen parannusta haetaan sitten eri tahoilta.  
 
Sigmund Freudin [14] kehittämä psykoanalyysi on kaikkien nykyajan psykoterapioiden äiti. Se on yleensä useita vuosia kestävä ja useita viikottaisia käyntikertoja vaativa yksilöterapian muoto. Sen alkuperäisinä ja kantavina ajatuksina ovat alitajuisen sielunelämän olemassaolo ja merkitys, puolustusmekanismit, jotka suojelevat sielunelämää kestämättömältä tuskalta, traumaattisten kokemusten merkitys, lapsuusisän kokemusten merkitys myöhemmälle kehitykselle yleensä ja unien merkitys sielunelämän ja varhaisten kokemusten paljastajina. Potilaalla on edellämainittuihin seikkoihin liittyviä ongelmia ja terapeutti on niitä vuosikausia opiskellut asiantuntija. Terapeutti toimii arvoneutraalisti pyrkien löytämään potilaan ongelmien juuret hänen lapsuudestaan ja työskentelee ratkaisun löytämiseksi. Varhaisiin ihmissuhteisiin liittyneet toiveet ja pelot heräävät henkiin niissä tunteissa, joita potilas tuntee analyytikkoa kohtaan. Jotain ennen ratkaisematonta, vaillinaisesti elettyä siirtyy, transferoituu [15], psykoterapeuttiseen suhteeseen. Tiedostamaton pyritään saamaan tietoiseksi ja siten lisäämään potilaan itseymmärrystä. Psykoterapeuttinen tieto on hoidon tärkeä kulmakivi. Muut menetelmät ovat kehittyneet myöhemmin joko lähtien psykoanalyysista, sen edelleen kehittelynä, sen inspiroimina, vastakohtana sille tai protestina sitä vastaan. Tänäkin päivänä psykoanalyysi toimii inspiroijana, sillä eräs uuden diskursiivisen psykologian keskeisiä kehittäjiä, Michael Billig (1999), muotoilee uusiksi Freudin torjunnan käsitteen ja tarkastelee sitä, miten Freud itse omissa teksteissään tuottaa torjuntaa. Psykoanalyysin piirissä on usein ilmennyt opillista dogmatismia ja ritualismia, jotka ovat ansainneetkin tulla arvostelluiksi, mutta toisaalta se on myös tarjonnut hyvän astinlaudan kriitikoiden omien näkemysten oikeuttamiselle ja markkinoinnille. (Ihanus 1997, 7; Lagerspetz 2000, 87; Rostilla 1981, 202; Tikkanen 1998, 57.)  
 
Sosiaalinen konstruktionismi heittää haasteen tälle perinteiselle terapiatyöskentelymallille ja sen takana olevalle patologiadiskurssille. Miksi potilas on "potilas"? Miksi hänelle on konstruoitava ongelma? Mikä olisi hyödyllisempi vaihtoehto? Voiko mikään terapia olla arvovapaata? Miksi terapeutilla olisi parempi ymmärrys tilanteesta kuin ihmisellä itsellään? Konstruktionistispohjaiset terapiat pyrkivät ottamaan etäisyyttä perinteisistä ajattelutavoista kiinnittämällä huomion näihin seikkoihin. (Gergen 1999, 168-170).  
 
[ jatkuu.. ]


 
Irma Rantala
 
 
Alkuperäinen versio
 
 
 


 
VIITTEET  
 
1 Professio on ammattikunta, joka kontrolloi oman työnsä sisältöä ja toimii yhteiskunnassa asiantuntijana ja omien jäsentensä toiminnan kontrolloijana (Tuomainen ja Myllykangas 1994, 44).  
 
2 Herman Hesse: Valitus. Samuli Edelmann: Vaiheet. CD 1997.  
 
3 Feministi-intellektuelli bell hooks (1994, 61) kuvaa eloisasti heräämistään tietoisuuteen sukupuolten eriarvoisuudesta jo pikkutyttönä ja lohduttavan ymmärryksen löytämistä asioiden työstämisestä teoreettisen tiedon avulla.  
 
4 Tutkimusteksteissä on kiinnostavaa katsoa myös sitä, millaisia metaforia ja miltä elämän alueelta kirjoittaja käyttää. Tanssi, kutominen, punonta, tilkkutäkki? Tiedesota, taistelu, kamppailu, kilpailu? Sosiaaliset konstruktionistit kehottavat kiinnittämään huomiota kieleen :).  
 
5 Psykokulttuurilla tarkoitetaan psykologisten käsitteiden ja sanontojen "valumista" maallikoiden käyttöön. Kun puhumme stressistä, kompleksestia, neurooseista, sisäisestä lapsesta tms., uusinnamme psykokulttuuria, joka on osa laajempaa yhteiskunnan refleksivoitumisen kehityskulkua, jossa yhteiskunta tuottaa itseään koskevia kuvauksia. (Kivivuori 1996, 5-6.)  
 
6 Psykoedukaatiolla tarkoitetaan potilaiden opettamista tarkoituksena antaa tietoa sairaudesta ja sen hoidosta, mahdollistaa käyttäytymisen muutos, estää sairauden uusiutuminen ja auttaa hallitsemaan sairauden oireita, jotta mahdollisimman itsenäinen selviytyminen avohoidossa olisi mahdollista (Pekkala 2000).  
 
7 Tiina Tikkasen (1998) Psykoterapiaoppaan takakansi: "Tässä kuluttajaoppaassa tutkitaan sitä, mistä ainesosista parantavat reseptit on keitetty kasaan".  
 
8 Lagerspetzin (2000, 26) oma tausta on luonnontieteellistyyppisessä lähestymistavassa psykologiaan: "Rotat ovat aina oikeassa". Silti hänen näkemyksensä ihmisen minuudesta ei ole ytimeltään ristiriidassa Gergenin näkemyksen kanssa, koska hän toteaa, että mielenterveyden häiriöt juontavat juurensa elämän varhaisvaiheiden vaikeisiin ihmis- ja olosuhteisiin. Molemmat siis katsovat omalla tavallaan, että minuus syntyy suhteista.  
 
9 Mielenterveyden häiriöiden tautikoodit on määritelty mm. Mielenterveyden häiriöiden diagnostisessa ja tilastollisessa ohjeistossa DSM, josta nyt on käytössä versio DSM IV vuodelta 1994. Se sekä ICO:n tautikoodisto löytyvät esim. web-osoitteesta Internet Mental Health http://www.mentalhealth.com/p.html.  
 
10 Ks. myös Johan Galtungin (1997) analyysi maailman mielipuolisuudesta.  
 
11 Anna Maria Viljanen on väitöskirjassaan Psykiatria ja kulttuuri tarkastellut 28 suomalaisen oikeuspsykiatrin kulttuuritaustan heijastumista mielentilatutkimuslausuntoihin ja toteaa siinä, että luonnontieteisiin lukeutuvan tieteen, kuten psykiatrian, on vaikea nähdä humanistis-yhteiskunnallisen tieteen metodein saadun tiedon merkitystä omalle käytännölleen ja että länsimaisen tieteellisen käsitejärjestelmän yli on vaikea nähdä muunlaisen käsitejärjestelmän arvoa ja merkitystä. (Viljanen 1994, 183-184.)  
 
12 Henkilökohtainen tiedonanto Mystica Varthapalan 1993.  
 
13 Psykoterapia Suomessa 1995, 3-5. Psykoterapia Suomessa on yhteenveto Psykoterapian asiantuntijaryhmän 15 työskentelyvuoden aikana kokoamasta tietoaineksesta. Teoksessa tarkastellaan psykoterapian tutkimusta, koulutusta ja psykoterapiamuotoja ja koulutusyhteisöjä.  
 
14 Freud katsoi, että psykoanalyysia ei voi pitää lääketieteen eikä lääketieteellisen psykologian erityisalana vaan osana psykologiaa. Vaikka Freud oli lääkärinä luonut psykoanalyysin, hän ei ollut halukas jättämään sitä lääketieteen edustajien haltuun. (Ihanus 1997, 8.)  
 
15 Perinteisessä psykoterapiassa keskeinen on transferenssin käsite, aiemmissa ihmissuhteissa koettujen tunteiden siirto psykoterapiasuhteeseen. Kaikki suhteemme toisiin ihmisiin saavat esikuvansa lapsuutemme ympäristön merkittävistä ihmissuhteista. Myöhemmät ihmissuhdevaikeudet voidaan ymmärtää näiden varhaisten kytkeytymien pohjalta. Kaikki ihmissuhteet ovat sekoitus realistisia ja transferenssinomaisia kokemuksia ja transferenssi liittyy kaikkien ihmisten elämään, olivat he hoidossa tai veivät. (Rostila 1980, 202-203.)  
 
16 Asian lopputulos ei kuitenkaan ollut huono, sillä mm. tämän oivalluksen pohjalta Tomm kehitti terapeuteille interventiivisen haastattelun menetelmän, jossa haastattelija on tietoinen ja vastuullinen siitä, että osallistuu asiakkaalle suuntaamillaan kysymyksillä todellisuuden luomiseen.  
 
17 Itse asiassa tässä pitäisi tietysti olla Communicamus, ergo sumus. Kommunikoimme, olemme siis olemassa. Eihän minää ole ilman sinää.  
 
18 Verkostopsykoterapian ja verkostotyön kehitystä, koulutusta ja ammattitaitoa edistämään on perustettu 1998 Suomen verkostoterapiayhdistys, jonka tavoitteena on myös yhteistyö ja vuoropuhelu eri tieteenalojen ja terapiasuuntien välillä. Yhdistys julkaisee Verkostoaktivisti-tiedotetta, jossa keskustellaan verkototyöstä ja –terapiasta. Katso lähemmin http://www.dlc.fi/~jvan/verkostoterapiayhdistys.htm.  
 
19 Narratiiveista on kirjoittanut tarkemmin Mikko Saastamoinen artikkeleissaan 1999 ja 2000a ja 2000b.  
 
20 Parempi sana kuin feminismi olisi ehkä naistietoisuus. Naistutkimus ja sen naistietoisuus ovat tuoneet esiin sen, että perinteinen tutkimus ja tiede on ollut mieskeskeista, etno- ja heterosentristä ja sokeaa omille lähtökohdilleen.  
 
21 Psykodraaman piirissä on kuitenkin havaittu kulttityyppisiä piirteitä, jotka ovat yleisempiä rekisteröimättömissä, "villeissä" terapiamuodoissa (Hukkanen 1999, 208).  
 
22 Katarina Eskola kiinnittää Elämysten jäljillä -kirjoituskilpailun satoa tutkiessaan huomiota taiteen tekemisen terapeuttiseen merkitykseen elämänkriiseissä. http://www.keppi.utu.fi/uusi/elamys/analyysi.html.
 
 

 
 
LÄHDETEOKSET  
 
 
Andersson, Claes 1976: Jälkisana. Maria Vaara: Likaiset legendat. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Billig, Michael 1999: Freudian repression. Conversation creating the unconscious. Cambridge: Cambridge University Press.  
 
Blatner, Adam1997: Toiminnalliset menetelmät terapiassa ja koulutuksessa. Psykodraaman ja sosiodraaman tekniikat käytäntöön sovellettuna. Suomen Morenoinstituutin julkaisusarja nro 2. Suomentanut Riitta Virkkunen. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Burr, Vivien & Butt, Trevor 2000: Psychological distress and postmodern thought. Dwight Fee (ed.): Pathology and the postmodern. Mental illness as discourse and experience. London: Sage.  
 
Deconstructing psychotherapy 1999. Ian Parker (ed.). London: Sage.  
 
DSM-III R. Mielenterveyden häiriöiden diagnostinen ja tilastollinen ohjeisto DSM III R. Osa 3. Tautiluokitus 1987. Suomentanut Kimmo Kuoppasalmi. Helsinki: Valtion painatuskeskus.  
 
DSM-IV. Diagnostic and statistical manual of mental disorders. Fourth edition. Washington: American psychiatric association.  
 
Edelmann, Samuli 1997: Vaiheet. CD. BMG Finland Oy.  
 
Eskola, Katarina: Kun elämän merkitys löytyy taiteesta – Kulttuuri oman ja maailman kehityksen herkistäjänä. http://www.keppi.utu.fi/uusi/elamys/analyysi.html 03.09.2000.  
 
Foucault, Michel 1993: Madness and civilization: A history of insanity. London: Routledge.  
 
Furman, Ben 1986: Lyhytterapia ja perheterapia. Toinen painos 1987. Keuruu: Otava.  
 
Furman, Ben 1988: Terapeutin ajattelutapa ja sen vaikutus terapeutin työskentelyyn. Ben Furman ja Marjatta Jakobson (toim.): Ongelmista ratkaisuihin. Näkökulmia suomalaiseen lyhytterapiaan A.D. 1988. Mannerheimin Lastensuojeluliitto L-sarja n:o 2. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Furman, Ben & Ahola, Tapani 1999: Ratkaisukeskeinen itsensä kehittäminen. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti.  
 
Furman, Ben 2000: Menestysprojekti nimeltä Operaatio Orange. Yhteishyvä 6, 104-107.  
 
Galtung, Johan 1997: Mielipuoli maailma: kolme analyysin tasoa. Suomentanut Jyrki Vainonen. Tarja  
 
Heiskanen (toim.): Reunamerkintöjä hulluuteen. Suomen mielenterveysseuran satavuotisjuhlakirja. Jyväskylä: Gummerus, 52-65.  
 
Gergen, Kenneth J. 1999: An invitation to social construction. London: Sage.  
 
Gergen, Kenneth J. 1992: Toward a postmodern psychology. Steinar Kvale (ed.): Psychology and postmodernism. London: Sage.  
 
Ghost in the therapy machine. An interview with Kenneth Gergen. http://www.newtherapist.com/gergen.html 03.09.2000.  
 
Gülerce, Aydan 1995: An Interview with K.J. Gergen (Part II) Culture and psychology in postmodernism: A necessary dialog. Culture & Psychology Vol 1, 299-308.  
 
Hegelistä Harréen, narratiivista Nudistiin 1999. Jari Eskola (toim.). Kuopion yliopiston selvityksiä E. Yhteiskuntatieteet 10. Kuopio: Kuopion yliopisto.  
 
Hesse, Herman: Valitus. Samuli Edelman: Vaiheet. CD 1997.  
 
hooks, bell 1994: Teaching to transgress. Education as the practice of freedom. New York London: Routledge.  
 
Hukkanen, Raija 1999: Katsaus kulttimuotoisiin ilmiöihin psykoterapiassa ja koulutuksessa. Suomen Lääkärilehti 54 (3), 203-208.  
 
Ihanus, Juhani 1997: Esipuhe. Juhani Ihanus (toim.) Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Jaatinen, Jaana 1996: Terapeuttinen keskustelutodellisuus. Diskurssianalyyttinen tutkimus alkoholiongelmien sosiaaliterapeuttisesta hoidosta. Akateeminen väitöskirja. Stakes tutkimuksia 72. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Janov, Arthur 1990: Huuto sisimmästä. Suomentanut Juha Maasola. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Internet Mental Health http://www.mentalhealth.com/p.html 03.09.2000.  
 
Kaye, John 1999: Toward a non-regulative praxis. Ian Parker (ed.): Deconstructing psychotherapy. London: Sage, 19-38.  
 
Kivivuori, Janne 1996: Psykopolitiikka. Hämeenlinna: Hanki ja jää.  
 
Kuusela, Pekka 2000: Minästä yhteisöön, yhteisöstä minään. Artikkeli tässä teoksessa.  
 
Laaksonen, Heli 2000: Pulu uis. Sammakko.  
 
Lagerspetz, Kirsti 2000: Mitä tulee mieleen. Psykologin esseitä. Helsinki: Tammi.  
 
Lautamatti, Liisa 1997: Naiset ja vuorovaikutus. Vallankäytön kuvioista oman vahvuuden löytämiseen. Naistutkimus 10 (2), 27-37.  
 
McAdams, Dan P. 1993: The stories we live by. Personal myths and the making of the self. New York: Guilford Press.  
 
O’Hanlon, Willian Hudson & Weiner-Davis, Michele 1990: Ratkaisut löytyvät. Suomentanut Helene Bützow. Helsinki: Tammi.  
 
Orr, Jackie 2000: Performing methods: History, hysteria, and the new science of psychiatry. Dwight Fee (ed.): Pathology and the postmodern. Mental illness as discourse and experience. London: Sage.  
 
Pekkala, Eila 2000: Psykoedukaation vaikuttavuus. Impakti 2. http://www.stakes.fi/finohta/impakti/2000/02/index-Psykoedu.html 03.09.2000.  
 
Pathology and the postmodern 2000. Mental illness as discourse and experience. Dwight Fee (ed.) London: Sage.  
 
Psykoterapiat eilen ja tänään 1997. Juhani Ihanus (toim.). Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Psykoterapia Suomessa 1995. Kari Pylkkänen, Raijaliisa Pöllänen, Maila Upanne (toim.). Stakes Oppaita 29.  
 
Pyysiäinen, Ilkka 1993: Ilo pitkästä itkusta. Buddhalaisuus ja terapiat. Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Rauhala, Lauri 1997: Psykoterapia ja subjektiivinen maailmankuva. Juhani Ihanus (toim.): Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino.  
 
Riikonen, Eero &anp; Vataja, Sara 1999: Can (and should) we know how, where and when psychotherapy takes place? Ian Parker (ed.): Deconstructing psychotherapy. London: Sage, 174-187.  
 
Rostila, Riitta 1980: Yksilöterapian peruskäsitteet. Psykoterapia – teoria ja käytäntö 2. Espoo: Weilin+Göös.  
 
Saastamoinen, Mikko 2000a: Elämäkaari, elämäkerta ja muisteleminen. Artikkeli tässä teoksessa.  
 
Saastamoinen, Mikko 1999: Narratiivinen sosiaalipsykologia - teoriaa ja menetelmiä. Jari Eskola (toim.): Hegelistä Harréen, narratiivista Nudistiin. Kuopion yliopiston selvityksiä E. Yhteiskuntatieteet 10. Kuopion yliopisto: Kuopio.  
 
Saastamoinen, Mikko 2000b: Nuorallatanssia dualismin rajoilla. Artikkeli tässä teoksessa.  
 
Satka, Mirja ja Mutka, Ulla 2000: Asiantuntijuuden politiikka ja ammatilliset rajat. Sosiaalityön tutkimusliite 1/00. Sosiaalityöntekijä (6).  
 
Seikkula, Jaakko 1994: Sosiaaliset verkostot. Ammattiauttajien voimavara kriiseissä. Helsinki: Kirjayhtymä.  
 
Stålström, Olli 1997: Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Akateeminen väitöskirja. Tampere: Gaudeamus.  
 
Swan, Vanessa 1999: Narrative, Foucault and feminism: Implications for therapeutic practice. Ian Parker (ed.): Deconstructing psychotheprapy. London: Sage, 103-114.  
 
Taipale, Vappu 1991: Lasten mielenterveystyö. Helsinki: WSOY.  
 
Tikkanen, Tiina 1998: Psykoterapiaopas – monta tietä itsetuntemukseen ja iloon. Helsinki: Helsinki Media.  
 
Tomm, Karl 1988: Interventiivinen haastattelu. Suomenkielisen lyhennelmän laatinut Antti Mattila. Mannerheimin lastensuojeluliitto. L-sarja n:o 3. Jyväskylä: Gummerus.  
 
Tuomainen, Raimo ja Myllykangas, Markku 1994: Tie terveyteen. Medikalisaatio sillanrakentajana? Itkonen, Hannu, Myllykangas, Markku, Pirttilä, Ilkka ja Tuomainen, Raimo: Elämän normittajat. Instituutiot ja asiantuntijat oikeaa elämää etsimässä. Joensuu: Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, 41-74  
 
Viljanen, Anna Maria 1994: Psykiatria ja kulttuuri. Tutkimus oikeuspsykiatrisesta argumentaatiosta. Akateeminen väitöskirja. Suomen antropologinen seura. Stakes tutkimuksia 37. Jyväskylä: Gummerus.


 - yx
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 2.000 (1)




Kommentti

                       
Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Yksityinen 
Roskapostisuojaus: Paljonko on kaksi plus kuusi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2019 hanaa...132 - suntuubi.com