Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

  Tässäpä idolinini Spede. Olen opiskellut samassa koulussa Iisalmessa, kuin hän.

Spede Pasanen

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Spede Pasanen

Spede Pasanen Uuno Turhapuro - kaksoisagentti -elokuvassa.
Syntymäaika: 10. huhtikuuta 1930
Syntymäpaikka: Kuopio, Suomi
Pituus: 183 cm[1]
Kuolinaika: 7. syyskuuta 2001 (71 vuotta)
Kuolinpaikka: Kirkkonummi, Suomi
Oikea nimi: Pertti Olavi Pasanen
Merkittävä(t) rooli(t): Spede-ohjelmien keulakuva,
Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa
IMDb
Elonet
Palkinnot
Tuottaja-Jussi 1971 [2]
Erikois-Venla 1982 [3]
Erikois-Venla 1985 [4]
Betoni-Jussi 1985 [5]
Erikois-Telvis 1994 [6]

Pertti Olavi ”Spede” Pasanen (10. huhtikuuta 1930 Kuopio7. syyskuuta 2001 Kirkkonummi) oli suosittu viihteentekijä, koomikko, elokuvantekijä, näyttelijä, lauluntekijä ja keksijä. Hänen Uuno Turhapuro -elokuvansa olivat erittäin suosittuja 1980-luvulla. Häntä on sanottu ”viihteen yleismieheksi”.[7] Spedellä on yksi lapsi, tytär Pirre Pasanen.[8]

Sisällysluettelo

[piilota]

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

Pertti Olavi Pasanen syntyi 1930 Kuopiossa Kusti ja Helmi Pasasen esikoisena. Hänen isänsä oli metsäteknikko ja toimi paperiyhtiö Ahlströmin piiripäällikkönä. Perheeseen kuului myös Pertin pikkusisko Virpi ja pikkuveli Risto.[9] Perhe oli kuopiolaisittain vauraampaa keskiluokkaa. Lempinimi ”Spede” on peräisin jääkiekkokaukalossa saadusta Speedy-nimestä, ja seurasi Spedeä jo nuorelta iältä.[10]

Pasasen keskeisimmät kiinnostuksen kohteet olivat jo koulupoikana viihde, urheilu, erilaiset pelit ja keksintöjen tekeminen. Hän oli Kuopion lyseon ohjelmallisten illanviettojen eli konventtien päätähti, pelasi innokkaasti jääkiekkoa ja harjoitti kotinsa kellarissa kemiallisia kokeita. Koulumenestys sen sijaan oli huonompaa. Keväällä 1948 hän sai todistukseensa viisi nelosta ja jäi luokalleen, vietettyään kevään pääasiassa rakentamalla omatekoista skootteria romukaupoista löydetyistä osista. Kun hän oli vielä ajautunut välirikkoon useiden opettajiensa kanssa, Pasaset päättivät lähettää hänet toiseen kouluun. Syksyllä 1950 Spede Pasanen siirtyi Iisalmen lyseoon, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi olympiakeväänä 1952. Seuraavan vuoden hän vietti suorittamassa asepalvelustaan ja kotiutui reservin ilmatorjuntavänrikkinä. Vuoden aikana hän ehti myös esiintyä puolustusvoimain viihdytyskiertueella, joka kiersi varuskunnissa sotilaita viihdyttämässä.[8]

Syksyllä 1953 Pasanen muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Opintojen sijasta hän kuitenkin keskittyi osakuntaelämään Savolaisessa osakunnassa, jossa hän toimi yleisenä seremoniamestarina ja juhlien järjestäjänä. Erityisesti Pasasen järjestämät fuksiaiset, uusien opiskelijoiden initiaatiojuhlat, saavuttivat mainetta ympäri yliopistoa ja muita osakuntia. Ylioppilasmaailmassa hän tapasi myös Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan, joista kummastakin tuli myöhemmin tärkeitä yhteistyökumppaneita. Fennada-Filmin palveluksessa studioapulaisena työskennellyt Kuusla hankki Spedelle 1954 roolin statistina elokuvassa Laivan kannella. Hänet nähtiin elokuvassa miehenä baarissa.[8]

[muokkaa] Yksityiselämä

Pasanen oli aloittanut X-Paroni -elokuvan tuotannon ja etsi siihen sopivaa naista näyttelijäksi. Hän oli esiintymässä Turun mainosyhdistyksen juhlissa maaliskuussa 1964 ja ihastui siellä arpoja myyneeseen Pirjo Vainimäkeen.[1] Vainimäki sai roolin Speden ensimmäisessä omassa elokuvassa ja seuraavana vuonna hänestä tuli rouva Pasanen – häitä vietettiin 14. heinäkuuta 1965.[11] Perheeseen syntyi 31. joulukuuta 1965 tytär, Pirre Päivikki. Vuonna 1981 Pasasten liitosta oli liikkeellä monenlaisia erohuhuja. Pirjo muutti omaan asuntoon, joka sijaitsi Lauttasaaressa lähellä Speden asuntoa. Pirjo kertoi Apu-lehden haastattelussa 1981 avioliiton jatkuvan, vaikka he asuvatkin eri osoitteissa.[12] Virallinen ero astui voimaan vuosien kuluttua.

Vuonna 1983 Spede tapasi Riitta Väisäsen urheiluseura Zoomin matkalla. Oitis hän otti Väisäsen pääosaan seuraavaan elokuvaansa Lentävät luupäät (1984) ja suunnitteli hänelle vielä oman televisio-ohjelman Kymppitonnin (1985–2002). Spede ja Väisänen liikkuivat vuosikausia yhdessä julkisesti erilaisissa ”julkkisten bileissä”. Heidän suhteensa oli julkinen salaisuus vuosien ajan, kunnes Speden kuoleman jälkeen Väisänen myönsi seurustelun.[13] Suhde päättyi 1990-luvun alussa, kun Väisänen alkoi seurustella Erik Mäkkylän kanssa.

Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina.[14]

Spede Pasanen harrasti backgammonia ja menestyi hyvin kansallisella tasolla. Hän voitti Suomen pistepörssin vuonna 1979.[15] Pasanen kirjoitti alkusanat Jaakko Salavan kirjaan Backgammonia opiksi ja huviksi.[16]

Pasanen kuoli 7. syyskuuta 2001 Kirkkonummella golf-kentälle rakkaan harrastuksensa ääreen. Pasanen oli harrastanut golfia pitkään ja vietti viimeiset hetkensä harrastuksensa parissa. Hänen pelitoverinsa olivat kesken pelin havainneet miehessä huonokuntoisuutta ja väsymystä. He veivät Pasasen golf-kentän kahvilan terassille lepäämään. Pian terassille tulon jälkeen hän menehtyi sydänkohtaukseen - saamastaan elvytyksestä huolimatta.[8]

Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa.[17] Pasanen oli vuosien 19981999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa.[17] Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista.[17] Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen.[17] He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä.[18]

[muokkaa] Ura

[muokkaa] Elokuvanäyttelijä

1950-luvulla Spede Pasasesta tuli Fennada-Filmin vakituinen avustaja. Pasasen serkku olikin elokuvanäyttelijä Veijo Pasanen. Statistintehtävien jälkeen hän sai ensimmäisen merkittävän puheroolinsa Aarne Tarkaksen ”Suomi-westernissä” Villi Pohjola (1955). 1950-luvun aikana Pasanen näytteli sivurooleja useissa komedioissa sekä Fennadan että Suomen Filmiteollisuuden puolella, kuten Tyttö lähtee kasarmiin (1956), Vääpelin kauhu (1957) ja Asessorin naishuolet (1958). Armand Lohikoski otti Pasasen pikkurooleihin kolmeen Pekka ja Pätkä -elokuvaansa: Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957), Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) ja Pekka ja Pätkä Suezilla (1958).[8]

Vuonna 1958 Pasanen sai omalaatuisen roolin: hän esiintyi pääosassa Suomen Kansallisbaletin tulkinnassa Cervantesin Don Quijotesta. Rooliin ei ollut etsitty varsinaista balettitanssijaa, vaan näyttelijää, joka hallitsi pantomiimin ja fyysisen komiikan, ja Pasanen oli tehnyt koe-esiintymisessä vaikutuksen koreografi George Géhen.[8] Don Quijote -baletista tuli Kansallisoopperalle vuoden 1958 suurin yleisömenestys. Produktio vieraili samana vuonna myös Saksassa, mikä oli Pasasen ensimmäinen ulkomaanmatka.[8]

Pasanen lopetti elokuvastatistin työt 1960-luvun alussa ryhtyessään luomaan itsenäistä koomikonuraa ensin radiossa ja sitten elokuvissa ja televisiossa. Mikko Niskasen elokuva Hopeaa rajan takaa (1963) oli merkkipaalu hänen urallaan: viimeinen rooli jonkun muun kuin hänen itsensä tuottamassa elokuvassa, ja samalla ensimmäinen ja viimeinen vakava päärooli.[8]

[muokkaa] Radiokoomikko

1950-luvulla Pasanen kirjoitti näyttelemisensä ohessa myös muutamia radiosketsejä Yleisradiolle. Kun yhtiössä 1956 aukeni ajanvietetoimittajan paikka, hän lähetti Yleen työhakemuksen ja mapillisen kirjoittamiaan sketsejä ja hupailuja. Hakemus jäi kuitenkin tuloksettomaksi, sillä virkaan valittiin ajanvietetoimituksen sihteeri ja kokenut viihteenkirjoittaja Aune Ala-Tuuhonen. 1959 yhtiössä vapautui jälleen ajanvietetoimittajan virka, kun suosittu Niilo Tarvajärvi siirtyi television puolelle. Pasanen lähetti uuden hakemuksen, joka oli lähes täysin identtinen edellisen kanssa, ja liitti siihen huomautuksen ”mappini on jo siellä”. Tällä kertaa hän sai paikan.[8]

Pasanen toi radioon mukanaan lyseon konventeissa ja osakuntajuhlissa luomansa tyylin, sekopäisen crazykomedian. Hän piti esikuvinaan amerikkalaisia elokuvakoomikkoja, kuten Bob Hopea, Jerry Lewisiä ja Danny Kayetä, ja halusi tuoda radioon nopean ja terävän amerikkalaisen komediatyylin. Hän oli myös kotonaan elävän yleisön edessä ja juonsi sulavasti suoria lähetyksiä, joita useimmat viihdetoimittajat kammoksuivat. Pasanen aloitti radiouransa juontamalla Tarvajärven entistä ohjelmaa, sunnuntaiaamujen viihdemakasiinia Aamutuimaan, ja ajanvieteosaston päällikön Antero Alpolan mukaan ohjelma muuttui nopeasti ”Speden persoonalliseksi, lähes ilman apujoukkoja toteuttamaksi pölvästelyshowksi”.[8] 1960 lauantai-illan parhaalla ohjelmapaikalla aloitti Pasasen Ruljanssiriihi-viihdeohjelma, jonka jatkoksi syntyi myöhemmin Hupiklubi. Nämä olivat tunnin mittaisia, suorina lähetyksinä toteutettuja viihdeiltamia, joissa yhdisteltiin sketsejä ja musiikkiesityksiä.[8]

Ruljanssiriihessä syntyi myös papukaija G. Pula-ahon hahmo. Pasanen halusi itselleen ohjelmaan vakituisen vastaparin ja kehitti kovanaamaisen papukaijan, joka laukoi totuuksia stadin slangilla. Pula-ahon puhetyylin hän lainasi Ota tai jätä -visailun juontajalta Tauno Rautiaiselta, jonka puhetyyli oli terävää ja slangivoittoista, ja ääninäyttelijäksi hän valitsi Leo Jokelan, joka loi Pula-ahon äänen puhumalla hampaat yhdessä. Speden ja Pula-ahon yhteisistä sketseistä, joissa terävä papukaija halvensi estoitta tyhmää juontajaa, tuli yleisön suosikkeja.[8]

[muokkaa] Itsenäinen elokuvantekijä

Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta tapasivat toisensa Mikko Niskasen Hopeaa rajan takaa -elokuvan kuvauksissa 1963. Pakkasvirta ja Risto Jarva, kaksi nuorta elokuvantekijää, olivat Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan omistaman tuotantoyhtiö Filminorin johtohahmot. Heidän yhteinen esikoiselokuvansa Yö vai päivä (1962) oli tehnyt raskaat tappiot ja vienyt yhtiön konkurssin partaalle. Kun Jarva ja Pakkasvirta tutustuivat radiokoomikkona mainetta niittäneeseen Spedeen, he solmivat tämän kanssa sopimuksen komediaelokuvan tekemisestä, toivoen näin pelastavansa yhtiönsä talouden. Sopimuksen mukaan Filminor huolehtisi elokuvan teknisestä puolesta, Spede hankkisi rahoituksen ja näyttelisi pääosan.[8] Yhteistyön tuloksena oli komedia X-Paroni (1964), jota pidetään ensimmäisenä ”Spede-elokuvana”.

Menestyksen rohkaisemana Pasanen perusti Filmituotanto Spede Pasanen -nimisen yhtiön ja ryhtyi suunnittelemaan itsenäisesti seuraavaa elokuvaa. Yhteistyökumppaneikseen hän otti vanhan ystävänsä Jukka Virtasen sekä Mainostelevision nuoren ohjaajan Ere Kokkosen. Kolmikon Pasanen-Virtanen-Kokkonen kynästä syntyi nopeaan tahtiin joukko menestyksekkäitä komedioita: liikemieshupailu Millipilleri (1966), parodinen itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlaelokuva Pähkähullu Suomi (1967), Robin Hood -legendan suomalaisversio Noin 7 veljestä (1968) sekä tv-maailmaa satirisoiva Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). 1960-luvun elokuviensa myötä Pasanen vakiinnutti lopullisesti asemansa maan suosituimpana koomikkona.

Jukka Virtanen jätti yhteistyön ”Näköradiomiehen” jälkeen, mutta Ere Kokkosesta tuli Pasasen tärkein yhteistyökumppani koko hänen elokuvauransa loppuajaksi. Samalla Pasanen löysi kaksi miestä, joista tuli hänen luottonäyttelijänsä sekä televisiossa että elokuvissa: Simo Salmisen, joka esiintyi jo X-paronissa, sekä Vesa-Matti Loirin, jonka ensiesiintyminen tapahtui Noin 7 veljeksessä. 1960-luvun Spede-elokuvien vakiokasvoihin kuuluivat myös näyttelijät Leo Jokela, Olavi Ahonen, Jukka Virtanen ja Juhani Kumpulainen. Vuonna 1969 Pasanen teki ensimmäisen värielokuvansa, Pohjan tähteet. Elokuvan kustannukset olivat kuitenkin liian suuret ja Pasanen jatkoi 1970-luvulla mustavalkoelokuvien tekoa.[8]

Elokuvien lisäksi Pasanen teki 1960-luvulla MTV Oy:lle useita sketsiviihdeohjelmia, vakituisena aisaparinaan Simo Salminen. Ensimmäinen näistä oli Spede Show (1964), jota seurasivat Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965–1970) ja 50 pientä minuuttia (1967–1971). Näistä Pasasen varhaisista ohjelmista on säilynyt vain osia, sillä MTV:llä oli puutetta kalliista kuvanauhoista ja uusia ohjelmia tallennettiin vanhojen päälle.[19] Yksi varhaisten Spede-ohjelmien tunnetuimpia sketsejä oli rautakauppasketsi, jossa asiakas (Simo Salminen) saapuu rautakauppaan ostoksille ja kohtaa monumentaalisen laiskan ja palveluhaluttoman myyjän (Spede Pasanen). Vuonna 1978 sketsistä tehtiin toinen versio elokuvaan Rautakauppias Uuno Turhapuro – presidentin vävy (1978), jossa asiakkaana on Kauko Helovirta ja myyjänä Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri).[8]

[muokkaa] 1970-luku

Pentti Siimes ja Spede Pasanen Spede Show -ohjelmassa vuonna 1973.
Pentti Siimes ja Spede Pasanen Spede Show -ohjelmassa vuonna 1973.

1960-luvulta lähtien Spede Pasanen teki lähes vuosittain komediaelokuvia, usein saman vuoden aikana ilmestyi 2–3 elokuvaa.

Vuonna 1970 valmistui kaksi elokuvaa, joista ensimmäinen oli Jussi Pussi. Elokuva on Ere Kokkosen kirjoittama ja ohjaama. Pasanen ei esiintynyt elokuvassa, hän vain vastasi tuotannosta. Elokuva poikkeaa täysin aiemmista Spede-elokuvista, sillä Jussi Pussi on enemmän surumielinen romanttinen komedia, kuin aiemmat crazy-komediaelokuvat. Elokuva kertoo rahattoman opiskelijan suuresta rakkaudesta ajankohdan kuohuvan poliittisen ja seksuaalisen opiskelijaradikalismin pyörteissä.[20] Elokuva keräsi 167 844 katsojaa, ja se riitti kattamaan tuotantokustannukset.[21]

Vuoden toinen elokuva oli Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika. Pasanen oli suunnittelemassa elokuvaa yhdessä Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin kanssa kahvilassa. Elokuva ei alkanut hahmottua, kunnes paikalle saapui Simo Salminen. Hän kysyi mitä miehet suunnittelee, kun hänelle kerrottiin, että Pasanen haluaa tehdä lännen elokuvan jossa hän on Speedy Gonzales eli lännen nopein. Salminen vastasi että hänelle se käy ja hän on sitten Hämeen hitain. Tämä laukaisi pattitilanteen ja miehet lähtivät oitis kirjoittamaan käsikirjoitusta.[8] Elokuvaa kuvattiin Hyrylän hiekkakuopilla, jonne oli MTV:n Kivikasvot-ohjelmaa varten lavastettu "villi länsi". Elokuvaan kuvattaessa kohtausta, jossa Leo Jokelan näyttelemä sheriffi hiipii Speedy Gonzalesin taakse ja työntää aseen tämän selkään, sankari nostaa kädet ylös, jonka jälkeen Jokelan taakse tulee toinen ja tekee aseella saman. Muodostuu jono, jossa seisoo letka miehiä ase edellä olevan selkään osoitettuna. Virtanen huomautti Pasasta ettei tämmöistä kohtausta voi tehdä, koska Marx-veljekset tekivät saman klassikkoelokuvassa Päivä lännessä. Pasanen ei ollut kuullutkaan kyseisestä elokuvasta. Virtasen mukaan Pasanen ei tarvinnut esikuvia vaan hän keksi itse omat ideansa.[22] Elokuva menestyi ja keräsi 305 816 katsojaa ja tuotti voittoa 45 000 markkaa.[23] Speedy Gonzales -elokuvan jälkeen Pasanen ja Ere Kokkonen riitaantuivat. Kokkonen ei kokenut saaneensa tarpeeksi arvostusta omalle työlleen. Vaikka hän ohjasi ja myös käsikirjoitti elokuvia, kaikki meni aina Speden nimiin. Pasanen selitti, että kun on luotu ”brändi” Spede-elokuvat, niin siitä ei pysty luopumaan, samalla lailla ei Disneykään mainitse varsinaisesti tekijöitään.

Vuoden 1971 aikana Pasanen saattoi elokuvateattereihin kolme elokuvaa, Kahdeksas veljes, Saatanan radikaalit ja Hirttämättömät, jotka kaikki tuottivat hänelle taloudellisesti tappiota. Kahdeksas veljes -elokuvan Pasanen kirjoitti ja myös ohjasi itse, sekä tietysti näytteli pääosan. Elokuva kertoi Jalli Riivatsalosta, joka oli Speden ajatusleikin mukaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen salattu kahdeksas veljes. Elokuva jäi 10 000 markan verran miinuksen puolelle.[24]

Saatanan radikaaleissa Pasanen antoi mahdollisuuden Suomen teatterikoulusta 1969 valmistuneille Heikki Huopaiselle, Timo Nissille, Heikki Nousiaiselle ja Paavo Piirroselle tehdä elokuva. Elokuva oli Pasasen siihen astisen uran pohjanoteeraus. Se tuotti Pasaselle 180 000 markan tappiot.[25] Pasanen ei tästä lannistunut, vaan päätti tehdä uransa toisen värillisen elokuvan Kauhukakara, joka oli määrä hänen myös ohjata. Hän sai Suomen elokuvasäätiöltä tuotantolainaa hankkeelleen 75 000 markkaa. Elokuva jäi tekemättä, ja laina siirrettiin Pasasen anomuksesta toiselle elokuvahankkeelle Poika tietää kaiken. Tämäkin elokuva jäi vain suunnittelutasolle. Pasanen käytti lainan toiseen lännenelokuvaansa Hirttämättömät. Elokuvan katsojamäärä 170 000 ei riittänyt kattamaan tuotantokustannuksia tappiota kertyi 132 000 markan verran.[26] Vaikka elokuvat eivät tuottaneet rahallisesti sai Pasanen tunnustusta Tuottaja-Jussi -palkinnolla. Seuraavana vuonna Pasanen ei tehnyt yhtään elokuvaa vaan keskittyi enemmän televisio-ohjelmiinsa.

Vuonna 1971 Spede Show -sarjassa esiintyneestä Vesa-Matti Loirin näyttelemästä Uuno Turhapurosta tuli nopeasti suosittu sketsihahmo. Pasanen keksi hahmon ja Loiri loi hahmon maskeerauksen. Uunoa on sanottu Pasasen ja Loirin lehtolapseksi. Turhapuro esiintyi noin 20 sketsissä, kunnes Pasanen alkoi miettiä olisiko aiheesta elokuvaksi asti. Elokuva päätettiin tehdä vuonna 1973 ja Pasanen sai houkuteltua Ere Kokkosen takaisin tiimiinsä. Kokkonen suostui lähinnä siksi että elokuva kuvattiin tv-tekniikalla ja pääosassa oli Loiri. Elokuva Uuno Turhapuro keräsi 613 409 katsojaa.[27] Elokuvalle ei heti tehty jatkoa. Turhapuro-elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran Pasasen näyttelemä Härski Hartikainen, josta tuli yksi hänen tunnetuimmista elokuvarooleistaan. Vuonna 1974 valmistui Pasasen ja Kokkosen elokuva Viu-hah hah-taja, jossa pääosassa olivat Spede Show’ssa esiintyneet koomikot Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff.

Spede lopetti televisio-ohjelmiensa teon vuonna 1975 ja keskittyen entistä enemmän elokuvatuotantoon. Ensimmäisen Turhapuro menestyksen johdosta Pasanen kirjoitti ja tuotti vuosina 1975–1978 joka vuosi uuden Turhapuro-elokuvan. Elokuvat menestyivät loistavasti. Viidennen Turhapuron jälkeen Pasanen piti kahden vuoden tauon aiheesta ja teki 1979 elokuvan Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit, jossa hän palasi jälleen näyttelemään pääosan. Elokuvan myötä Spede luopui mustavalkoisista elokuvista ja ryhtyi tekemään pelkkiä värielokuvia.[8]

[muokkaa] 1980-luku

Speden tunnetuin elokuvarooli oli Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa. Kuva Uuno Turhapuro – kaksoisagentti -elokuvasta vuodelta 1987.
Speden tunnetuin elokuvarooli oli Härski Hartikainen Uuno Turhapuro -elokuvissa. Kuva Uuno Turhapuro – kaksoisagentti -elokuvasta vuodelta 1987.
Spede tekstasi Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvan alkutekstit vuonna 1986.
Spede tekstasi Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvan alkutekstit vuonna 1986.

Pasanen suunnitteli uuden Spede Show -ohjelman tekemistä vuonna 1982, mutta hanke kaatui Vesa-Matti Loirin työkiireisiin. Saman vuoden keväällä tehtiin kuitenkin kaksi Spede Show -kokoomajaksoa, joissa esitettiin vanhoja mustavalkoisia sketsejä ja joihin kuvattiin Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin uudet juonnot väreissä. Vuonna 1984 alkoi uusi värillinen Spede Show -televisiosarja, josta tuli yksi 1980-luvun suosituimista televisio-ohjelmista. Ohjelma sai eri tv-alan palkintoja ja Spede sai tunnustusta Erikois-Telviksen muodossa vuonna 1985. Joulukuussa 1987 Pasanen lopetti Spede Show -ohjelman teon ja keskittyi peliohjelmiensa (Spede Special, Spedestroikka, Speden sallitut leikit, Speden spelit) tekemiseen, joista ensimmäiseen hän myös kirjoitti uusia sketsejä. 1980-luvun lopulla Pasanen alkoi tuottaa myös ohjelmia, joissa ei itse esiintynyt tai ei muuten vaikuttanut juurikaan ohjelmien sisältöön. Näistä sketsisarjoista tunnetuimmat ovat Vesku Show (19881991) ja Pulttibois (19891991).[8]

Pasanen keksi ja suunnitteli myös yhden Suomen televisiohistorian pitkäaikaisimmista visailuohjelmista, Kymppitonnin, vuonna 1984, jolloin ohjelmasta kuvattiin pilottijaksot. Ensimmäinen Kymppitonni esitettiin televisiossa tammikuussa 1985 ja viimeinen marraskuussa 2005.

1980-luku oli Uuno Turhapuro -elokuville kulta-aikaa. Parhaiten menestyneet Turhapuro-elokuvat on tehty juuri 80-luvulla. Turhapuroja tehtiin vuosien 19811988 aikana yhteensä kahdeksan kappaletta, joista viisi oli Pasasen käsikirjoittamaa ja yksi hänen ohjaama elokuva. Turhapuro-elokuvien rinnalla Pasanen tuotti myös niin sanottuja ”kakkostuotantoja”, kuten Lentävät luupäät (1984) ja Liian iso keikka (1986). Useimmat näitä elokuvista oli luotu televisiosarjoista tuttujen hahmojen ympärille. Näitä elokuvia ovat Hei kliffaa hei (1985), Pikkupojat (1986), Fakta homma (1987), Onks´ Viljoo näkyny? (1988) ja Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).[8]

1980-luvulla Pasanen tekstasi ja piirsi neljän tuottamaansa elokuvaan myös alkutekstit. Hänen taiteilemat alkutekstit löytyvät elokuvista Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), Pikkupojat (1986), Uuno Turhapuro – kaksoisagentti (1987).

[muokkaa] 1990-luku

1990-luku ei ollut kotimaiselle elokuville menestyksekästä aikaa. Vuosina 19901993 Pasanen tuotti vuosittain uuden Uuno Turhapuro-elokuvan. Turhapurot eivät enää menestyneet yhtä hyvin kuin 1980-luvulla, mutta olivat kuitenkin joka vuosi vuoden katsotuin kotimainen elokuva. Vuonna 1994 Vesa-Matti Loiri ei suostunut enää lähtemään Turhapuro-elokuvaan mukaan. Spede päätti kuitenkin tuottaa uuden elokuvan, Uuno Turhapuron veli, joka ei menestynyt edellisten tavoin. Elokuvan kävi katsomassa vain runsaat 20 000 ihmistä. Tämän jälkeen Spede päätti, ettei Turhapuro-elokuvia tehdä ilman Loiria.[8]

Omien elokuvien lisäksi Pasanen tuotti muiden tekemiä elokuvia ja televisiosarjoja. Pasanen tuotti esimerkiksi esimerkiksi Aleksi Mäkelän esikoiselokuvan Romanovin kivet (1993) ja Timo Koivusalon Pekko ja poika -elokuvan (1994). 1990-luvulla Pasanen sai jokaiselle elokuvalleen tuotantotuen Suomen elokuvasäätiöltä.

Vuonna 1993 Pasanen alkoi tuottaa MTV3:lle Elina Halttusen kirjoittamaa draama-komediasarjaa Blondi tuli taloon (1994–1995), jota seurasivat Halttusen sairaalaan sijoittuvat sarjat Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Parhaat vuodet (2000–2002). Vuonna 1995 Spede yllätti keksimällä YLE TV1:lle Bingolotto-peliohjelman, jossa mukana oli myös Veikkaus. Keväällä 1996 Spede kirjoitti ja tuotti 23 jakson verran Uuno Turhapuro -televisiosarjaa, joka ei menestynyt odotetulla tavalla. Näiden sarjojen lisäksi tuotannossa olivat läpi 1990-luvun Kymppitonni- ja Speden Spelit -ohjelmat.

Vuonna 1998 tehtiin uusi Uuno Turhapuro -elokuva, Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998), joka nimitettiin sarjan 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Elokuvan tuotti yhteistuotantona Ere Kokkosen oma tuotantoyhtiö Ere Kokkonen Oy ja Speden Spede-Tuotanto Oy. Kyseessä oli viimeinen Turhapuro-elokuva, joka tehtiin Pasasen elinaikana.

Vuonna 1999 ensi-iltansa sai viimeinen Speden elokuva, Naisen logiikka (1999). Elokuvan tuotanto aloitettiin jo vuonna 1991, mutta elokuvan teko keskeytyi useita kertoja. Vuonna 1998 Pasanen viimeisteli elokuvan pakon edessä, jotta ei joutuisi maksamaan tuotantotukea takaisin elokuvasäätiölle. Elokuva epäonnistui ja sitä esitettiin Helsingissä yhdessä elokuvateatterissa kahden viikon ajan. Katsojia elokuvalla oli noin 300. Elokuvan oli tarkoitus lähteä laajaan elokuvateatterilevitykseen saman vuoden syksynä, mutta näin ei käynyt.[8]

[muokkaa] 2000-luku

2000-luvulla Pasanen ei enää tuottanut elokuvia, vaikka muutamia suunnitelmia hänellä vielä oli. Television puolella hän jatkoi juontamalla Speden Spelejä jokaviikkoiseen tapaan. Tuotannossa olivat edelleen Kymppitonni ja uutena Ihmeidentekijät -sarjan jatko-sarja Parhaat vuodet (20002002). Ennen kuolemaansa Spede teki tuotantopäätöksen Anna-Leena Härkösen kirjoittamasta televisiosarjasta Kuumia aaltoja, joka toteutettiin vuonna 2003. Lisäksi Pasasella oli suunnitteilla keksintöihin liittyvä televisiosarja, jota hän ei ehtinyt toteuttaa.

Speden kuoleman jälkeen lähes kaikki hänen elokuvansa on julkaistu DVD-formaatissa.[28] MTV3 on esittänyt Pasasen elokuvia televisiossa. Vuosina 20052007 julkaistiin kaikki tallessa olevat Spede Show -sketsiohjelmat DVD:nä. EMI julkaisi vuonna 2002 Pasasen ja Leo Jokelan esittämät radiosketsit Papukaija G. Pula-ahosta CD-levynä, joka oli Suomen virallisella listalla yhteensä 20 viikkoa, joista viisi viikkoa ykkössijalla.[29]

[muokkaa] Kritiikki

1960-luvulta lähtien Pasasen elokuvia kritisoitiin rankalla kädellä. Elokuvien käsikirjoitusten ja juonien heppoisuutta kritisoitiin. Kriitikoiden mielestä elokuvat vaikuttivat vain lähinnä sketsikokoelmilta ilman kantavaa juonta. Tällöin jäi huomaamatta, että Pasanen jatkoi jo mykkäelokuvan ajoilta juontuvaa farssiperinnettä, jossa juoni on toissijainen, ja joka luo puitteet slapstick-kohellukselle ja yksittäisille koomisille kohtauksille.[30]

1970-luvun kriitikkokunta oli selvästi Spede-viihdettä vastaan. Turhapuro -elokuvia pidettiin vääriä asenteita levittävinä ja mauttomina. Turruttavina ja ajattelua ja hahmottamista ehkäisevinä standardituotteina. Moitteet eivät koskeneet pelkästään elokuvien sisältöä vaan myös elokuvailmaisua, joka miellettiin yhtä nuhruiseksi kuin itse Uuno.[31]

Pasasen elokuvat eivät ole aina saaneet rehellistä kritiikkiä Ere Kokkosen mielestä. Elokuvia on haukuttu huonoiksi jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Sakari Tolviainen oli kirjoittanut, ettei ole edes nähnyt uusinta Spede-elokuvaa, mutta huono sen täytyy olla.[32]

[muokkaa] Filmografia

[muokkaa] TV-ohjelmia

[muokkaa] Diskografia

[muokkaa] Mukana kokoelmilla

[muokkaa] Keksintöjä

[muokkaa] Lähteet

  1. 1,0 1,1 Kivelä, Unto: Onko se huvittavaa kun koomikko on naimisissa?. Apu, 30. lokakuuta 1965, 1965. vsk, nro 44, s. 28-32.
  2. Filmiaura: Jussi-palkinnot 1970-1979  . Viitattu 20. elokuuta 2007.
  3. YLE: Venla-palkinto  . Viitattu 20. elokuuta 2007.
  4. YLE: Venla-palkinto  . Viitattu 20. elokuuta 2007.
  5. Filmiaura: Jussi-palkinnot 1980-1989  . Viitattu 20. elokuuta 2007.
  6. Katso: Telvis voittajat kautta aikojen  . Viitattu 20. elokuuta 2007.
  7. Anssi Mäkinen, Leena Jaakola, Veikko Kallio: Kansallisgalleria 5: Moderni Suomi. Weilin + Göös, 1997. ISBN 951-35-6029-5.
  8. 8,00 8,01 8,02 8,03 8,04 8,05 8,06 8,07 8,08 8,09 8,10 8,11 8,12 8,13 8,14 8,15 8,16 8,17 8,18 8,19 8,20 Tommi Aitio: Spede. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2531-9.
  9. Pouta, Hellevi: Tuntematon Spede, Virpi-sisko kertoo monilahjakkaasta viihdyttäjästä. Apu, 19. lokakuuta 2001, 2001. vsk, nro 42, s. 32-39. A-Lehdet Oy.
  10. Sakari Toiviainen, Spede Pasanen in memoriam, Suomen Elokuva-arkisto. Luettu 23. syyskuuta 2007.
  11. Kyheröinen, Kari: Speden tarina siskon kertomana. Seura, 19. lokakuuta 2001, 2001. vsk, nro 42, s. 8-12. Yhtyneet kuvalehdet Oy.
  12. Hollmen-Bärlund, Maija: Pirjo Spedenvaimo Pasanen: Kaksi kotia ei ole avioero. Apu, 6. helmikuuta 1981, 1981. vsk, nro 6, s. 30-31.
  13. Riitta ja Spede olivat yhdessä vuosikausia. Ilta-Sanomat, 26. lokakuuta 2001.
  14. Lahtonen, Miko: Paparazzin päiväkirja, s. 163-173. Jyväskylä: Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1998. ISBN 952-5170-03-9.
  15.  : Suomen Pistepörssivoittajat 1976-1996  . Viitattu 13. elokuuta 2007.
  16. Salava, Jaakko: Backgammonia opiksi ja huviksi. , .
  17. 17,0 17,1 17,2 17,3 Lager, Maria: Pirreä uhkaa 170 000 euron lasku. 7 päivää, 6. kesäkuuta 2002, 2002. vsk, nro 23, s. 12-13.
  18. Riita Speden perinnöstä sovittiin viime hetkellä. Ilta-Sanomat, 29. marraskuuta 2002.
  19. Spede Show – Pääasia että on kivvaa 1965–1972-DVD:n esittelyteksti
  20. Hietala, Veijo: Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 568. Näköradio miehen ihmeelliset siekailut elävän kuvan ihmemaassa. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  21. Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 644 ja 646. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  22. Virtanen, Jukka: Kuvassa keskellä Jukka Virtanen, s. 190–191. Gummerus Kirjapaino Oy, 2003. ISBN 951-31-2870-9.
  23. Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 648 ja 650. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  24. Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 50. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  25. Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 62. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  26. Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 71. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  27. Marjamäki, Tuomas (toim.): Uuno Turhapuro Juhlakirja, s. 86. Ere Kokkonen Oy, 1998. ISBN 952-91-0167-8.
  28. Spede-tuotantoa Dvdkotelo. Viitattu 23.9.2007.
  29. Suomen virallinen lista: SPEDE & G. PULA-AHO - Pure nenääs! Kaikki sketsit ja seikkailut 1960-1964 Yleisradio. Viitattu 23.9.2007.
  30. Hietala, Veijo: Suomen kansallisfilmografia 7 Vuosien 1962–1970 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 567. Näköradio miehen ihmeelliset siekailut elävän kuvan ihmemaassa. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Edita Publishing Oy, 1998. ISBN 951-37-2218-X.
  31. Laine, Kimmo: Suomen kansallisfilmografia 8 Vuosien 1971–1980 suomalaiset kokoillan elokuvat, s. 167. Uuno Turhapuro -elokuvat. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, Oy Edita Ab, 1999. ISBN 951-37-2676-2.
  32. Ere Kokkosen haastattelu. Uuno Epsanjassa DVD:n lisämateriaali. Finnkino Oy 2003
  33. 33,0 33,1 33,2 33,3 33,4 33,5 33,6 Jukka Annala: Toopelivisio. Teos, 2006. ISBN 951-851-066-0.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Aina kun olet tehnyt muutoksia sivuun, muista päivittää sivu klikkaamalla tallenna painiketta editorin vasemmasta yläreunasta, paina tämän jälkeen julkaise painiketta niin sivu julkaistaan varsinaisille sivuille.

©2017 hanaa...132 - suntuubi.com